Poimintoja opetusministeriön asettaman
Sisätilojen suojelu
työryhmän muistiosta.

Alkuperäinen pdf-tiedosto löytyy osoitteesta
   http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2003/liitteet/opm_136_tr18.pdf?lang=fi

 
Sisällysluettelo

Opetusministeriölle
Tiivistelmä
Sammandrag
Johdanto
 - Sisätilojen suojelutilanne
 - Sisätilojen luonteesta
 - Sisätiloja koskeva tietopohja on puutteellinen
 - Sisätilat muutospaineessa
 - Kansainväliset sopimukset ja suositukset sekä sisätilojen suojelutilanne Ruotsissa ja Norjassa
Sisätilojen suojelun keinot
 - Rakennussuojelulaki
 - Asetus valtion omistamien rakennusten suojelusta
 - Maankäyttö- ja rakennuslaki
 - Kirkkolaki
 - Apteekkimaksulaki
  - Suojelusopimukset
 - Rakennusvalvonta ja Suomen rakentamismääräyskokoelma
 - Rakentamistapa- ja korjausohjeet
 - Interiööri museona
Sisätilat ja restaurointi
Sisätilat ja koulutus
 - Arkkitehtuurihistorian opetus
 - Restauroinnin ja korjausrakentamisen opetus
Työryhmän esitykset
 - Tietopohjan laajentaminen ja syventäminen
 - Säädösten soveltaminen ja käytön tehostaminen
 - Koulutukselle asetettavat tavoitteet
Liitteet
 - Vaalimisperiaatteita suunnittelijoille ja korjaajille
 - Tietoa historiasta ja kulttuurihistoriallisesta arvosta sekä tietoa korjaushankkeisiin
 - Kansainvälisiä sopimuksia ja suosituksia
 - Kirjallisuutta


Opetusministeriölle

Opetusministeriö asetti 25.9.2002 työryhmän selvittämään kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden julkisten ja yksityisten sisätilojen suojeluun, hoitoon ja kehittämiseen liittyviä kysymyksiä. Työryhmän tehtävänä oli tehdä esityksiä:
 1. sisätilojen suojelusta osana kulttuuriympäristön hoitoa 
 2. kehittämistä vaativista antikvaarisista käytännöistä sekä museolaitoksen yhteistyön kehittämisestä
 3. inventointien, dokumentoinnin ja mahdollisten suojeluohjelmien kehittämisestä
 4. sisätilojen vaalimisperiaatteista korjausrakentamisessa ja sen suunnittelussa
 5. lainsäädännön ja taloudellisen tuen kehittämisestä

Työryhmän puheenjohtajaksi opetusministeriö kutsui osastonjohtaja Pekka Kärjen Museovirastosta ja jäseniksi museonjohtaja Marianne Aavin Designmuseosta, yliarkkitehti Marjatta Erwen Senaatti-kiinteistöistä, yli-intendentti Mikko Härön Museovirastosta, tutkija Anne Mäkisen Helsingin kaupunginmuseosta, sisustusarkkitehti Lauri Olinin Sisustusarkkitehdit SIO ry:n edustajana, kulttuuriasiainneuvos Kari Poutasuon opetusministeriöstä, arkkitehti Sari Schulmanin Arkkitehtitoimisto Schulman Oy:stä ja vanhemman hallitussihteerin Satu-Kaarina Virtalan ympäristöministeriöstä. Työryhmän sihteeriksi ministeriö kutsui tutkija Irma Lounatvuoren Museovirastosta ja amanuenssi Elina Standertskjöldin Suomen rakennustaiteen museosta.

Työryhmä on kuullut asiantuntijoina yliarkkitehti Aila Korpivaaraa ympäristöministeriöstä, vs. virastopäällikkö Lauri Jääskeläistä Helsingin kaupungin rakennusvalvontavirastosta ja yliassistentti Aino Niskasta Helsingin Teknillisestä korkeakoulusta. Ravintolasuunnittelusta on haastateltu Eero Korpelaista Design light -suunnittelutoimistosta. Koulutusta koskevat kirjalliset kommentit on lisäksi saatu Oulun ja Tampereen arkkitehtiosastoilta sekä Helsingin, Turun ja Jyväskylän yliopistojen taiteiden tutkimuksen laitoksilta, Seinäjoen ja Helsingin ammattikorkeakouluilta sekä Taideteollisen korkeakoulun Sisutusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun osastoilta. Sisätilojen suojelua koskevista käytännöistä Ruotsissa ja Norjassa on saatu kommentit Britt Wisthiltä Tukholman kaupunginmuseosta ja Lisen Rollilta Norjan Riksantikvarenin virastosta. Arvioita arvokkaista sisätiloista on saatu paikallisilta museoilta Joensuusta, Jyväskylästä, Kokkolasta, Kuopiosta, Lahdesta, Mikkelistä, Tampereelta, Vantaalta ja Varkaudesta.
sivun alkuun


6
Tiivistelmä
Julkisten ja yksityisten sisätilojen suojelu on yksi kulttuuriperinnön vaalimisen ajankohtaisia kysymyksiä,
mihin sekä Arkkitehtuuripoliittinen ohjelma että Rakennusperintöstrategia velvoittavat. Sisätilat ovat laajamittaisen
korjaustoiminnan vuoksi jatkuvassa muutospaineessa ja uhanalaisina. Tyylinäkemykset ja arvostukset
ovat vaihtuneet lähes sukupolvittain ja edellisten kausien arkkitehtuuri ja sen yksityiskohdat ovat
usein väheksyttyjä. Historiallisten rakennusten sisätiloja korjattaessa alkuperäinen sisustus korvataan usein
standardimaisesti suunnitelluilla sisustuksilla ja muoti-ilmiöillä. Liike- ja palvelutilojen uudenlaiset toimintavaatimukset
johtavat alkuperäisen sisustuksen ja kalusteiden hävittämiseen. Julkiset tilat kuten pankkisalit,
apteekit, myymälät, konttorit, ravintolat ja elokuvateatterit, jotka aikoinaan suunniteltiin osaksi rakennuksen
arkkitehtuuria ja olivat sisustussuunnittelun merkkiteoksia, ovat muuttuneet luonteettomiksi
ja yhdenmukaisiksi.
Sisätiloja koskeva tietopohja on puutteellinen. Rakennuskannan inventoinnit, joita laaditaan ennen
muuta kaavoitusta varten, eivät sisällä tietoa sisätiloista. Koottu tieto kaikkein merkittävimmistä historiallista
sisätiloista puuttuu. Restaurointitöiden yhteydessä laaditut rakennushistoriaselvitykset sisältävät luonnehdintoja
sisätilojen ominaisuuksista ja auttavat suojelutavoitteiden määrittelyssä.
Nykyinen lainsäädäntö tarjoaa rajalliset mahdollisuudet sisätilojen suojelulle. Lainsäädäntö painottaa
kaavoituksella tapahtuvaa suojelua, mikä on riittämätön keino arvokkaiden sisätilojen säilyttämisen turvaamiseksi.
Suojeltujenkin rakennusten korjaustöissä on uudisrakentamispainotteinen korjaamistapa yhä vallalla.
Uudisrakentamiseen tarkoitettuja rakentamismääräyksiä seurataan myös historiallisissa rakennuksissa. Turvallisuus-
ja terveellisyysvaatimukset menevät sisätilojen säilyttämisen ja esteettisyystavoitteiden edelle.
Sisätilojen suojelua selvittänyt työryhmä on tehnyt esityksiä tietopohjan laajentamiseksi ja syventämiseksi,
muutoksia suojelulainsäädäntöön sekä ehdotuksen sisätiloja koskevan opetuksen välttämättömyydestä.
Tietopohjan laajentamiseksi työryhmä esittää, että käynnistetään koko maata kattava uhanalaisimpien
sisätilojen kartoitus, jonka tulokset työstetään vaiheittain suojeluohjelmiksi ja erilaisiksi hoito-ohjeiksi.
Rakennusten ja niiden sisätilojen suojelun tehostamiseksi työryhmä on tehnyt esityksiä sekä rakennussuojelulain
että maankäyttö- ja rakennuslain muuttamiseksi niin, että suojeluprosessit paremmin vastaavat
sisätilojen suojelun tarvetta ja että rakennusvalvonnalla on lupamenettelyn yhteydessä paremmat mahdollisuudet
ottaa kantaa siihen, kuinka suunnitelmat toteuttavat sisätilojen suojelutavoitteita. Työryhmä
esittää myös erityistä huomiota kiinnitettävän suunnittelijoiden pätevyyteen, kun on kyse historiallisesta
rakennuksesta.
Työryhmä esittää myös, että opetusministeriö ja opetushallitus huolehtivat siitä, että sisätilojen historiaa
ja suojelua koskevaa opetusta sisällytetään koulutuksen kaikille tasoille. Sisätilojen vaalimisen edistämiseksi
laaditaan niin suunnittelijoille, korjaajille kuin suurelle yleisölle tarkoitettu käsikirja sisätilojen historiasta
ja oikeista korjaamistavoista. Mietinnön liitteenä on yleisiä vaalimisperiaatteita korjaajille sekä luettelo
kirjallisuudesta ja saatavilla olevista korjausrakentamisen asiantuntijoista.
sivun alkuun

Sammandrag
Skyddet av offentliga och privata interiörer utgör en aktuell fråga när det gäller att värna om kulturarvet...
sivun alkuun

8
Tarkasti perinteistä sijoittelua noudattava kalustus tekee tilasta pohjalaisen tuvan. Laihialainen Rapilan tupa. Kuva Elias Härö
1970, MV.
Sisätilojen suojelu
sivun alkuun

Johdanto

Julkisten ja yksityisten sisätilojen suojelu on yksi kulttuuriperinnön vaalimisen ajankohtaisia kysymyksiä. Julkiset sisätilat, interiöörit, ovat laajamittaisen korjaustoiminnan vuoksi jatkuvassa muutospaineessa ja historialliset sisätilat vakavasti uhanalaisia. Tämä koskee yhtä hyvin vanhinta rakennusperintöä kuin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen interiöörejä ja porrashuoneita. 1960-lukua vanhempia autenttisia ja eheitä interiöörejä on Suomessa vain vähän jäljellä. Erityisen huolen aiheena ovat 1950 – 1970 -luvulla valmistuneet julkiset tilat, koska niiden perusteelliset korjaus- ja muutostyöt ovat näinä aikoina tulossa ajankohtaisiksi. Pankkien, ravintoloiden, elokuvateatterien ja apteekkien, vankiloiden ja hoitolaitosten muutokset ovat puhuttaneet kansalaisia, tutkijoita ja museoväkeä, suunnittelijoita ja julkista sanaa.

Rakennus on aina kokonaisuus, kaikkien osiensa summa. Sisätilat, tilajäsentely ja huonejako ovat olennainen osa arkkitehtuuria ja rakennuksen kulttuurihistoriaa ja niitä voidaan pitää rakennuksen tarkoituksen ja toimintojen kannalta ensisijaisina rakennuksen ulkoarkkitehtuuriin verrattuna. Ne ilmentävät rakennuksen tai monumentin funktiota ja luovat merkityksiä rakennukselle. Tilajäsentelyllä, kiinteällä sisustuksella ja irtaimistolla on merkitystä erityisesti silloin, kun niillä on vahva historiallinen – taiteellinen, teknillinen tai sosiaalinen – yhteys rakennukseen ja ne ovat säilyneet autenttisina. Sisätiloja ja kiinteitä sisustuksia tulee tarkastella kokonaistaideteoksina ja kerroksellisina historiallisina dokumentteina. Kyse ei ole vain tunnettujen suunnittelijoiden luomasta sisustustaiteesta, vaan yhtä lailla teollisuuslaitosten, kasarmien, sairaaloiden, koulujen ja asuinrakennusten luonteenomaisista interiööreistä.

Sisätilojen säilyttämiseksi tehtävä työ ja säilyttävän korjaustavan vakiinnuttaminen on yksi valtioneuvoston hyväksymän rakennusperintöstrategian tavoitteista. Rakennusperintöstrategian päämääränä on rakennusperinnön vaaliminen sen kulttuurisen merkityksen ohella kansallisen ja paikallisen ominaisleimaisuuden ja identiteetin vahvistajana sekä voimavarana. Päämäärän toteuttamiseksi tarvitaan rakennusperinnön hyvää hoitoa sekä laajaa ja aktiivista kansalais- ja viranomaistoimintaa. Sisätilojen suojelun ja vaalimisen keinojen parantaminen on opetusministeriön aktiivinen panos vuonna 2003 vietettävään rakennusperintövuoteen.
sivun alkuun

Sisätilojen suojelutilanne
  sivun alkuun

Sisätilojen luonteesta

Rakennuksen sisätilojen ominaisluonne muodostuu tilajäsentelystä, huonejaotuksesta ja kiinteästä sisustuksesta. Kiinteäksi sisustukseksi (fasta inredningen, fixtures and fittings) katsotaan huonetilan rakentamalla muodostetut yksityiskohdat, kuten lattia- ja kattomateriaalit, paneelit, listat, ovet ja ikkunat heloineen ja listoituksineen, uunit sekä pinnoitemateriaalit, koristemaalaukset ja maalatut tapetit. Vaikka sisätila on aina osa arkkitehtonista kokonaisuutta, on olemassa joukko sisätiloja, jotka voivat olla kulttuurihistoriallisesti tarkasteltuna myös itsenäisiä kulttuurimuistomerkkejä. Näiden tilojen funktio ja samalla sisätilan arvo muodostuu tilasta ja sen käytön jättämistä jäljistä sekä kiinteästä kalustuksesta ja tilan toimintaan liittyvistä huonekaluista. Kirkkotilaa luovia, erottamattomia yksityiskohtia ovat mm. penkistö, alttarilaite, saarnatuoli ja muut liturgiseen käytäntöön sidotut elementit. Kirjastoksi rakennettu ja sisustettu tila kalusteineen on erottamaton kokonaisuus. Vanhimpia esimerkkejä on Joensuun kartanon kirjasto, jonka tätä nimenomaista huonetta varten suunnitellut hyllyt, kirjoituspöytä tuoleineen sekä divaanit määriteltiin jo 1840-luvulla perintösäädöksessä säilytettäviksi jakamattomina. Vastaavalla tavalla voidaan määritellä kokonaisuudeksi esimerkiksi pankki- ja apteekkisalit, konttorit, myymälätilat ja ravintolat, joiden kulttuurihistoriallinen merkitys perustuu kyseisen tilan palvelufunktion edellyttämiin kiintokalusteisiin ja tiskeihin tai johtokunnan istuntosalit ja yhtiöiden klubitilat, jotka interiöörillään ja kalusteillaan ilmentävät yhtiön tai liikelaitoksen asemaa ja arvoa. Tiloja, joiden kiinteä sisustus ja kalusteet ovat sidoksissa rakennuksen ja tilan julkiseen funktioon, ovat esimerkiksi odotushuoneet rautatieasemilla ja linja-autoasemilla ja julkisten rakennusten salit ja aulatilat.

Rakentamisen painopisteen siirtyminen 1990- luvulla uudisrakentamisesta korjausrakentamiseen on tukenut myös sisätilojen konkreettista säilyttämistä. Korjauksissa on yhä useammin kyse jonkinasteisesta restauroinnista, jossa kiinnitetään huomiota kulttuurihistoriallisiin arvoihin, vanhaan rakennustapaan ja materiaaleihin. Korjausten yhdeksi lähtökohdiksi ovat hyvin toteutetuissa kohteissa vakiintuneet perusteelliset inventoinnit ja dokumentoinnit, joiden pohjalta muotoillaan reunaehtoja rakennusten käytölle, kehittämiselle ja korjaukselle. Sisätilojen inventointi ja arvon tunnistaminen on hallinnollisen ja konkreettisen suojelun sekä asenteiden kannalta keskeistä. Sisätilojen osalta mallikelpoisesti selvitettyjä kohteita ovat esimerkiksi Helsingissä Olympiastadion ja muut olympiarakennukset, Yrjönkadun uimahalli, Suomalais-ranskalainen koulu, Voimatalo, Eläintarhan huvila 14, tullihallituksen talo, Kansallismuseo, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Alkon Salmisaaritalo, Turussa palokunnantalo, Säästöpankin talo, kaupunginkirjasto, taidemuseo ja Rettigin palatsi ja Turun akatemiatalo sekä Vaasassa lääninhallituksen rakennus ja maaherran residenssi.

Interiöörien suojelua on toistaiseksi tavallisimmin toteutettu suunnittelijalähtöisesti tai kokonaistaideteoksen ajatuksen pohjalta. Sisätilojen arvoja muodostavia tekijöitä ovat myös säilyneisyys (alkuperäinen intentio, alkuperäinen käyttö, tila, tilasarjat, muodot ja materiaalit), positiivinen kerroksisuus (uusien osien kvaliteetti ja yhteensopivuus), tyypillisyys rakentamisajalle, suunnittelijan asema taidehistoriassa, historiallinen tapahtuma, tyylillisesti yhtenäiset tilasarjat sekä poikkeuksellisuus rakentamisajankohdalle.

Kulttuurihistoriallisesti arvokkaat kokonaisuudet tulisi kokea kansallisena voimavarana ja identiteettiä vahvistavana tekijänä. Säädösten lisäksi olisikin löydettävä keinoja asenteiden muokkaamiseksi. Keskeisellä sijalla on valistus, joten työryhmän muistion oheen on kehitetty joukko vaalimisohjeita sekä ohjeita siitä, mistä tietoa on saatavissa.
sivun alkuun

[kuva]

Hallintoneuvoston kokoushuone jalopuisine paneeleineen ja tilaan suunniteltuine kalusteineen viestii yhtiön vakavaraisuudesta ja vaikutusvallasta. Helsinki, Salmisaari talo. Kuva Michael Klöpher 2000.
sivun alkuun

Sisätiloja koskeva tietopohja on puutteellinen

Kulttuurihistoriallisesti arvokasta rakennuskantaa
koskevista, kuntatasolla toteutettavista perusinventoinneista
puuttuu yleensä sisätiloja koskeva analysointi
ja arviointi. Tämä johtuu osin inventointien
työekonomiasta, osin myös aktiivisen ohjeistuksen
puuttumisesta. Vain joissain tapauksissa inventointiin
liittyy tieto kohteen pohjakaavasta ja mahdollisesti
jostakin poikkeuksellisen mielenkiintoisesta tai
harvinaisesta kiinteän sisustuksen yksityiskohdasta.
Julkiset rakennukset ja tilat toki tunnetaan, kun
taas etenkin asuntoarkkitehtuuria, sen alkuperäisyyttä,
säilyneisyyttä tai sisustustaidetta koskevat
tiedot ovat erittäin vajavaiset. Mietintöä varten tehty
alustava eri maakuntamuseoihin tehty kysely
osoittaa myös tietoaineksessa olevat selvät puutteet.
Sisätilan kulttuurihistoriallisia piirteitä koskevia
koko maata kattavia selvityksiä ei ole tehty. Tietoaines
muodostuu saatavilla olevasta vanhemmasta kirjallisuudesta
kuten Suomalaisia taiteilijakoteja ja
Koti taideluomana. Tiettyyn aikakauteen kohdistuvina
yhteenvetoina voidaan mainita Carl Ludvig Engelin
ja Eliel Saarisen arkkitehtuurin ja sisustustaiteen
tutkimukset tai muut suunnittelijapainotteiset
esittelyt. Arkkitehti-lehti ja Suomi rakentaa -julkaisut
sekä teokset Suomen liike-elämän arkkitehtuuria
ja Osuusliike rakentaa käsittelevät funktionalismin
ja uudemman arkkitehtuurin synnyttämiä interiöörejä
samoin kuin viime vuosina ilmestyneet Helsinki
sisältä, Yhteiset olohuoneet tai Asunnon muodonmuutoksia.
Alvar Aaltoa interiöörisuunnittelija
on luonnollisesti käsitelty runsaassa niin koti- kuin
ulkomaisessakin arkkitehtuurikirjallisuudessa.
Monen seuratalon näyttämö on saanut väistyä, kun uudet tuottoisammat toiminnot ovat tarvinneet lisää tilaa. Maalahden nuorisoseuran
talon korjaajat ovat kuitenkin tunnistaneet salin arkkitehtuurille ominaiset yksityiskohdat ja materiaalit. Kuva Ulla
Rahola, Suomen Kotiseutuliitto.

13
Rakennuskohtaiset tutkimukset, joita on tehty Museoviraston
ja maakunnallisten museoitten toimesta,
voidaan jakaa puhtaasti dokumentoiviin inventointeihin
sekä suojelutavoitteet sisältäviin, restaurointisuunnittelua
palveleviin rakennushistoriallisiin selvityksiin.
Museovirastossa on laaja kirkkojen sisustuksia
ja inventaareja koskeva dokumentointiaineisto.
Kartanokulttuurin arvokkaimmat interiöörit on
koottu 1920-luvulla Herrgårdar i Finland teossarjaa
varten. Teoksessa esitellyn noin 90 kartanon arvokkaissa
sisustuksissa on tapahtunut huomattaviakin
muutoksia, eikä niiden nykytilaa systemaattisesti
tunneta. Vanhimmat kaupunkiarkkitehtuuria koskevat
rakennusinventoinnit ovat peräisin 1930-luvulta.
Sotien jälkeen inventointityötä on jatkettu kaikissa
ns. vanhoissa kaupungeissa. Näiden inventointien
sisältö keskittyy dokumentoivalla tavalla kohteen
sisätilojen sen hetkisten ominaisuuksien
kirjaamiseen ja ajoittamiseen. Nämä inventointiklassikot
sisältävät suuren tietomäärän etupäässä
asuntokulttuuriin ja sen tyylikäsityksiin liittyvistä
muutoksista. Inventointitietoja ei ole päivitetty, joten
kokonaisnäkemystä sisätilojen nykytilasta ei niiden
avulla voida kartoittaa.
Sektori-inventoinneissa, yhden rakennustyypin
tai yhtäläisen käyttömuodon mukaan valittujen rakennusten
inventoinneissa on selvitystyö koskee
useammin myös sisätiloja. Museoviraston ja maakuntamuseoiden
tekemät tai teettämät sektori-inventoinnit
ovat koskeneet mm. seurataloja, pappiloita,
rautatierakennuksia ja metsähallituksen ja merenkulun
rakennusperintöä. Uusimpia sektori-inventointeja
ovat Helsingin kaupunginmuseon
tekemät ostoskeskusten ja koulujen inventoinnit.
Teollisuuden arkkitehtuurin inventoinneissa on selvitystyö
monissa yhteyksissä ulotettu sisätiloihin,
kuten konttoreiden interiöörien säilyneisyyteen ja
tuotantosalien rakenteisiin sekä käyttötarkoituksesta
johtuvien muutosten aiheuttamiin tilajärjestelyihin.
Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Stora Enson
rakennuskantaa koskeva inventointi, jossa suojelun
kannalta merkittävimmät sisätilat ja laitteistot
on yksilöity. Sisätilan ja laitteistojen osuutta kohteen
historiallisen ja arkkitehtonisen merkityksen
muodostajana on selvitetty myös Fortumin ja Museoviraston
yhteistyönä tekemässä voimalaitosinventoinnissa.
Rakennussuojelulailla suojeltujen rakennusten ja
valtion omistamien rakennusten suojelusta annetun
asetuksen nojalla suojeltujen rakennusten inventointi-
ja tutkimustiedot, joita on koottu Museoviraston
rakennushistorian osaston arkistoon, sisältävät
vaihdellen sekä perustietoa parhaiten säilyneistä interiööreistä
että niiden säilyttämistavoitteista.
Restaurointihanketta varten laaditut rakennushistorialliset
selvitykset, jotka koskevat ennen muuta
julkisia rakennuksia, painottavat huonetilojen, tilasarjojen
ja kiinteän sisustuksen yksityiskohtien säilyneisyyttä.
Monista julkisista rakennuksista on laadittu
rakennushistoria, jossa sisätilojen käsittely on
perusteellista (Helsingissä Senaatin linna, rautatieasema,
Eduskuntatalo, Säätytalo, yliopiston laitokset,
Lasipalatsi, Liittopankki, Salmisaari-talo sekä
Imatran valtionhotelli, Hämeen lääninhallitus, Oulun
raatihuone ja Vaasan hovioikeus). Nämä selvitykset
on tehty nimen omaan suojelutavoitteiden
laatimista ja restauroinnin suuntaviivojen määrittelyä
varten. Edistääkseen inventoinnin osuutta osana
restaurointihankkeita on Museovirasto julkaissut
ohjekirjan Valtion rakennusperinnön vaaliminen
(Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja
19, 1997), joka esittelee Museovirastossa vakiintuneita
käsityksiä oikeasta tavasta hoitaa kulttuurihistoriallisesti
arvokasta rakennusperintöä. Valmisteilla
on opas myös sisätilojen yksityiskohtia ja säilyneisyyttä
tarkastelevan rakennushistoriaselvityksen
laatimisesta. Yksittäisten julkisten ja kaupallisten
palvelutilojen inventointia on tehty vaihtelevassa
laajuudessa eräiden valistuneiden rakennuttajien
toimesta.
sivun alkuun


Alkuperäiset materiaalit, hyllyt, kaiteet ja sisustuksen yksityiskohdat kuvastavat 1950-luvun arkkitehtuurin ominaispiirteitä.
Lauritsalan kirjasto, Martikainen&Ypyä&Malmio. Kuva Seppo Pelkonen 2003, Etelä-Karjalan museo.

Sisätilat muutospaineessa
Arvorakennusten julkisivujen ja rakenteiden säilyttäminen korjaustöiden yhteydessä on yleensä suunnittelun lähtökohtana. Sen sijaan sisätiloissa muutosten tarve on toimintojen muuttuessa suurempi. VTT:n tilastojen mukaan sisätilakorjaukset ovat 40 prosenttia kaikesta korjaustoiminnasta. Käytön oletetut tai todelliset vaatimukset muuttuvat uuden tekniikan, työsuojelun ja asiakaskunnan vaihtumisen tai lainsäädännön ja määräysten kehityksen myötä, mistä syystä alkuperäisen käytön jatkuminen on monesti ongelmallista.

Tyylinäkemykset ja arvostukset ovat vaihtuneet lähes sukupolvittain. Edeltäneen ajan arkkitehtuuri ja tyylikäsitykset ovat monesti väheksyttyjä. Valistuksen ajalla keskiaikaisten kirkkojen kalkkimaalaukset peitettiin kustavilaisen, valoisan tilakäsityksen vastaisina. Samalla tavalla maalattiin myöhemmin tasaisen vaaleiksi 1800-luvun lopun moniväriset ja -kuvioiset sisätilat ja porraskäytävät. 1960-luvulla tarvittiin uusrenessanssin arkkitehtuurin puolustuspuheenvuorot Arkkitehti-lehdessä ja Ateneumin suuri jugend-näyttely näiden menneiden arkkitehtuurikausien arvostuksen palauttamiseksi.

Huonetilojen pintakäsittelyt on aina uudistettu muutaman vuosikymmenen välein. Tällöin on tuloksena ollut eri aikojen piirteitä ilmentäviä sisätiloja, jotka parhaimmillaan voivat olla kerrostuneisuudessaan arvokkaita. Alkuperäisyyden tavoittelu ja korostaminen hävittää korjaustyön yhteydessä usein tällaisia interiöörejä. Yhtenäisiä tilasarjoja muodostavat, voimakaskuvioisilla tapeteilla sisustetut huoneet saatetaan nähdä esimerkiksi empirekartanon kokonaisuutta alentavina. Kansainvälisen modernismin yksinkertaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden ideaali on ollut tuhoisa historiallisille interiööreille. Sotien jälkeinen niukkailmeinen arkkitehtuuri ja sen sisustusmateriaalit koetaan usein liian vaatimattomiksi ja ne vaihdetaan nykyestetiikan mukaisiksi. Suhtautuminen rakennus- ja sisustusmateriaaleihin kulkee tyyliarvostusten rinnalla. Yksilölliset, arkkitehtuurin kokonaisuudelle luonteenomaiset tilat ja yksityiskohdat korvataan usein standardiratkaisuilla ja -tuotteilla. Samaan aikaan, kun antiikkiliikkeissä korkeaan hintaan myydään esimerkiksi jugend-interiööreihin kuuluneita esineitä ja kalusteita, hävitetään samojen interiöörien huonejärjestyksiä, ikkunoita, ovia ja uuneja ymmärtämättä niiden "antiikkiarvoa" ja merkitystä interiöörin luojina. Myyntiarvoa on näinä päivinä myös 1940- ja 1950-luvun esineillä ja taideteollisuudella, vaikka saman kauden interiöörit ovat väheksyttyjä. Sisustuslehdissä esitellään positiivisessa hengessä täysin uudistettuja sisätiloja. Samoin arvorakennusten asuntoja taikka arvokiinteistöjä myytäessä niiden historiallista olemusta käytetään markkinavalttina, vaikka korjauslinja käytännössä onkin vahvasti uudistava.

Sisätiloja koskevan muutoksen tempo on yhä kiihtyvää, muodin vaihtumisen ja uusimisen sykli yhä lyhyempi. Sisustuksesta on tullut kertakäyttötavaraa, joka vaihdetaan lyhytikäisen muodin, uuden omistajan tai käyttäjän maun mukaan. Tämä koskee niin julkisia ja kaupallisia tiloja kuin asuntoarkkitehtuuria. Historia nähdään joissain tapauksissa markkina-arvona mutta sisätilan yhteyttä rakennuksen arkkitehtuuriin ei hahmoteta; sisätilan katsotaan olevan omistajan vapaassa vallassa olevaa ja vapaasti muokattavaa materiaalia, josta historialliset piirteet voidaan poistaa tai korvata käyttäjää parhaiten miellyttävällä tyyli- ja materiaalivalikoimalla.



[kuva]
1800-luvun lopulla uudelleen sisustettu sali muodostaa korkeatasoisen uuden kerrostuman klassismin kauden kartanoon.
Kuva Irma Lounatvuori 1997, MV.


Liike- ja palvelutilojen uudenlaiset toimintavaatimukset johtuvat palvelumuotojen muuttumisesta. Liiketilan muuttaminen itsepalvelutilaksi edellyttää koko myymälää tai konttoria leimaavan, kyseiseen tilaan varta vasten suunnitellun kalustuksen hävittämistä. Palvelun perustuminen uudenlaisiin teknisiin laitteisiin edellyttää asiointia varten rakennettujen kiintokalusteiden uudelleen muotoilua, mikä ratkaistaan liian usein palvelutilan arkkitehtuurille ja tyylilliselle aikakaudelle vierailla standardikalusteilla. Tämä koskee yhtälailla myymälöitä, pankkisaleja, apteekkeja kuin toimistotiloja ja liikeyritysten julkisia tiloja. Tuskin yhtään sadoista osuuskaupan funktionalistisista myymälöistä sen enempää kuin pienistä huolellisesti suunnitelluista erikoisliikkeistä (liha, leipä, konditoria), joita esimerkiksi 1930- luvun Arkkitehti-lehdessä esiteltiin, on nykyisessä kauppaketjujen yhdenmukaistamisaallossa pystytty säilyttämään. Sama koskee ravintolainteriöörejä. Niitä yhdenmukaistetaan ja "ajanmukaistetaan" kulloisenkin markkinaidean ja ylikansallisten sisustusmallien mukaisiksi. Ravintolaketjujen liikeidea ja sisustuksen tavoitteet on jopa määritelty kirjallisissa suunnitteluohjeissa. Ns. trendiravintoloiden elinkaari voi olla vain yhden vuoden pituinen. Yleinen ilmapiiri on kuitenkin muuttumassa myönteisemmäksi vanhojenkin tutuksi tulleiden interiöörien säilyttämiselle. Tuttuus, patina ja kuluneisuus luovat kantapaikalle sen charmin.

Vanhojen asuinkerrostalojen porrashuoneiden ja uusien, valtion ja kuntien avustuksella rakennettavien hissien yhteensovittaminen johtaa monessa tapauksessa porrastilan, koristeiden ja portaikon herkkien arkkitehtuuriyksityiskohtien turmelemiseen varsinkin hankkeissa, joissa suunnittelun tasoon ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Myös ikkunoiden uusiminen valtion tukemien energiansäästötavoitteiden mukaisiksi sekä sisäpuolisen lämmöneristyksen aiheuttamat muutokset uhkaavat vanhojen rakennusten sisätilojen alkuperäistä luonnetta, rakenteita ja yksityiskohtia. Samoin modernin tekniikan lisääminen aiheuttaa alaslaskettujen kattojen rakentamista, ja se johtaa vanhoissa rakennuksissa huonetilojen suhteiden ja tilatunnun muuttumiseen.

Helsingin Kaisaniemenkadulla
aikoinaan sijainneen HOK:n
elintarvikemyymälän eleganssia
ja harkittuja yksityiskohtia.
Oiva Kallio 1930.
Kuva Foto Roos 1930. SRTM.
sivun alkuun

Kansainväliset sopimukset ja suositukset sekä sisätilojen suojelutilanne Ruotsissa ja Norjassa
sivun alkuun

UNESCO ja Euroopan neuvosto

Vanhin kansainvälisistä kulttuuriperintöön liittyvistä
suosituksista on UNESCOn monumenttien suojelusta
ja restauroinnista antama Venetsian julistus
vuodelta 1964. Kansainväliset sopimukset ja suositukset
ovat myös kansallisen suojelupolitiikan runkona.
Ne ovat ohjelmallisia julistuksia, jotka linjaavat
suojelupolitiikkaa ja restauroinnin eettisiä tavoitteita,
eivätkä ne sisällä yksilöityjä suojelutavoitteita.
Suojelun kohteeksi niissä määritellään niin rakennusmonumentit
kuin vaatimattomampikin historian,
tieteen, sosiaalihistorian tai tekniikan kannalta
merkittävä rakennusperintö ja siihen olennaisesti
kuuluva kiinteä sisustus (fixtures and fittings). Sopimusten
sisältämät suojelutavoitteet koskevat myös
huonetilan puisia sisustuselementtejä (panelointeja,
parkettilattioita, listalaitteita, kattokoristeita) sekä
veistoksia, freskoja, lasimaalauksia ja teknisiä laitteistoja.
Vuodelta 1998 olevassa Euroopan neuvoston
suosituksessa kiinnitetään huomiota myös arvokkaan
irtaimiston merkitykseen osana rakennusmuistomerkkiä.
Luettelo sopimuksista ja suosituksista on
muistion liitteenä.
sivun alkuun

Ruotsi

Ruotsin vuonna 1987 vahvistettuun Kaavoitus- ja
rakennuslakiin (PBL/Plan-och bygglag 1987:10) sisältyy
muutamia kunnallisella tasolla rakennussuojelussa
sovellettavia pykäliä. Laissa todetaan, että rakennuksia,
jotka ovat erityisen arvokkaita historiallisesti
ja kulttuurihistoriallisesti sekä ympäristö- ja
taiteellisilta arvoiltaan merkittäviä, ei saa turmella.
Niitä koskevat muutokset tulee tehdä hellävaraisesti
siten, ettei rakennuksen luonne muutu ja niin,
että rakennuksen rakennusteknilliset, historialliset,
kulttuurihistorialliset, ympäristö- ja taiteelliset arvot
säilyvät. Laissa mainitaan vain rakennuksen ulko-
Palvelumuotojen
yhdenmukaistaminen edellyttää
standardikalusteita ja vanhat
interiöörit saavat väistyä.
Helsingin pääposti.
Kuva Soile Tirilä 2002, MV.

18
kuori ja ympäristö mutta ilmaisu "että niiden erikoisluonne
säilyy" tulkitaan käytännössä sisätiloja
koskevaksi. Rakennuksen sisätiloiksi käsitetään
yleensä sisääntuloaulat, porrashuoneet, myymälöiden
sisustukset, asunnot ja ullakot.
Tukholmassa sisätilojen suojelutilanne on varsin
hyvä, mikä johtuu yleisestä asennoitumisesta sekä
kaupungin rakennustoimiston ja Tukholman kaupunginmuseon
välillä hyvin toimivasta yhteistyöstä.
Suomen oloista poikkeavaa on, että sisätiloja koskevista
muutoksista tulee rakennuttajan tehdä ilmoitus
kaupungin rakennustoimistolle, missä asia käsitellään
yhteisneuvotteluissa. Neuvotteluissa tehdään
valvontasuunnitelma, jonka mukaan museoalan
asiantuntija seuraa korjaustyötä ja valvoo, että lakia
noudatetaan. Muualla maassa tilanne vaihtelee.
Arkkitehtien ja talonomistajien keskuudessa vallitsee
yleisesti käsitys, että rakennussuojelu koskee ainoastaan
rakennuksen ulkoasua. Ruotsissa on julkaistu
useita oppaita arvokkaiden rakennusten hellävaraisesta
korjaamisesta, mm. Allmänna råd om
ändring av byggnad.
sivun alkuun

Norja

Norjassa kaava- ja rakennuslaki mahdollistaa vain
rakennuksen ulkoasun suojelun. Riksantikvaren voi
suojella arvokkaita sisätiloja kulttuurimuistolain nojalla.
Tällä hetkellä Norjassa on kuitenkin tekeillä
Miljøverndepartementin valmistelema lakiuudistus.
Museoalan asiantuntijat ovat esittäneet, että uudessa
laissa huomioitaisiin myös sisätilojen suojelu. Juristit
ovat hiljattain käyneet läpi rakennussuojelua
koskevia lakeja. Pyrkimyksenä on ollut määritellä
tarkemmin käsitteet "kiinteä sisustus ja irtaimistot".
Tästä työstä on tarkempi selvitys kirjassa Jørn Holme,
Kulturminnevern. Lov, forvaltning, håndhevelse.
Pankkisali on huolellisesti
restauroitu rakennuksen
alkuperäistä arkkitehtuuria
vastaavaan asuun. Kotkan
Suomalainen Säästöpankki.
Kuva Heikki Lindroos 1994,
SRTM.
sivun alkuun

19
Sisätilojen suojelun keinot

Rakennussuojelu on toimintaa, jolla pyritään estämään kulttuurihistoriallisesti tai muuten arvokkaan rakennuskannan
purkaminen ja ohjaamaan rakennetun ympäristön muutoksia sellaisiksi, että ympäristön luonne
säilyy. Käytössä olevan rakennuskannan säilyttämisellä on huomattava merkitys yhdyskuntien suunnitelmallisessa
kehittämisessä. Käyttökelpoinen sekä esteettisesti ja historiallisesti arvokas rakennuskanta on yhdyskuntien
eheyden ja monipuolisuuden kannalta pyrittävä säilyttämään. (Hallituksen esitys rakennussuojelua koskevasta
uudesta lainsäädännöstä 1983)
Ravintola Kuusi Hokki, sisustuksensa ansiosta arvostettu perinteinen kantapaikka. Kuva Soile Tirilä 2002, MV.
Sisätilojen suojelu

20
Rakennussuojelulakiuudistusta valmistelleen komitean
mietinnön (1974) tuloksena rakennussuojelu
nähtiin yhä vahvemmin osana yhdyskuntasuunnittelua
ja rakennetun ympäristön kehittämistä. Tämän
kehityksen tuloksena rakennuskannan suojelu
yleisellä tasolla tapahtuu kaavoituksen tarjoamilla
keinoilla ja erityislakia eli rakennussuojelulakia (60/
1985) on tarkoituksenmukaista käyttää kaava-alueitten
ulkopuolella tai mikäli rakennuksen säilymistä
ei riittävästi voida maankäyttö- ja rakennuslain
säädösten nojalla turvata taikka milloin siihen on
muutoin erityisiä syitä. Tällainen syy voi olla tarve
suojella rakennuksia, joiden sisätilat ovat erityisen
merkittäviä, joskaan rakennussuojelulaissa ei tätä
perustetta erikseen määritellä.
sivun alkuun

Rakennussuojelulaki (60/1985)

Rakennussuojelulain mukaan rakennukseen luetaan
kuuluvaksi sen kiinteä sisustus (2§ 1 mom.), jota
myös suojelumääräykset voivat koskea. Laissa ei
määritellä, mitä kiinteällä sisustuksella tarkoitetaan.
Yleisimmin käytetty, hyvin yleisluontoinen määräys
on "alkuperäinen huonejako ja kiinteä sisustus
tulee säilyttää". Monien rakennushistoriallisesti
merkittävien kohteiden säilymisen turvaamiseksi on
kuitenkin annettu yksilöidympiäkin, seuraavien esimerkkien
kaltaisia määräyksiä:
• Ruovesi, Ihaniemen huvila vuodelta 1895: Rakennuksen
alkuperäinen kiinteä sisustus, etenkin salissa, kansliassa,
förmaakissa, ruokasalissa, hallissa, toisen kerroksen hallissa
ja tanssisalissa tulee säilyttää ja hoitaa siten, että sisustuksen
alkuperäinen luonne säilyy. Rakennuksen alkuperäinen
huonejako on säilytettävä. (16.7.1985)
• Rymättylä, Lookilan talonpoikaistalo 1800-luvun alusta:
Rakennuksen nro1 kiinteät sisustukset kuten ovet, listoitukset,
lattiat, katot, penkit, sängyt, kaapit, leivinuuni sekä kamarien
uunit tulee säilyttää. (5.5.1985)
• Jyväskylän työväentalo, 1925: Rakennuksessa olevan
teatterin ala-aulassa, kaksoisportaikossa, lämpiössä,
teatterisalissa sekä ensimmäisen kerroksen ympyrätilassa ovat
vain ennallistavat muutokset sallittuja. Näiden tilojen
sisustuksen on oltava Alvar Aallon sisustusperiaatteiden
mukainen. (18.5.1986)
• Helsinki, Kulttuuritalo, Alvar Aalto 1958: Juhlasali, pääaula,
pääportaikko, Alppisalin sisääntuloaula, odotushalli ja
portaikko: Rakennustaiteellisesti erittäin arvokas (Ia) tai
rakennustaiteellisesti arvokas (Ib) tila, jossa voidaan tehdä
vain ennallistavia tai käytöstä johtuvia väliaikaisia ja
poistettavissa olevia muutoksia. Määräys koskee myös tilojen
alkuperäisiä kiinteitä kalusteita ja valaisimia. (2.1.1989)
• Jaala, Verlan puuhiomo ja pahvitehdas 1890-luku:
Rakennusten nykyinen kiinteä sisustus on säilytettävä.
Tehdasrakennusten osalta tämä koskee erityisesti koneita ja
muuta teolliseen tuotantoon liittyvää laitteistoa.
Tehtaanjohtajan asunnon kiinteään sisustukseen kuuluvat
mm. vanhat kaakeliuunit, listoitus, paneloinnit ja ovet.
(7.6.1991)
• Helsinki, Fazerin kahvila ja konditoria, 1932: katto ja
lattiapinnat, alkuperäiset ilmanvaihtoritilät, tuulikaappi,
näyteikkunoiden alkuperäiset detaljit. (5.9.1991)
• Helsinki, Rautatalo, Alvar Aalto 1954: rakennukseen kuuluva
valopiha, sisääntuloaula portaikkoineen, valopihaa kattavan
lasikaton ulkopuoliset valaisimet, kiinteä sisustus eli
myyntitiski, suihkulähde, kahvilatilan muusta valopihasta
erottava, huonekasveille tarkoitettu matala seinämä, seinämä
marmoripenkkeineen, kiinteät valaisimet. (14.11.1991)
• Helsinki, Finlandia-talo, Alvar Aalto, 1971: yleisölle avoinna
pidettävien sisätilojen huonejako, materiaalit, väritys ja kiinteä
sisustus alkuperäistä vastaavina.(6.5.1993)
• Turku, Villa Ekman, Estan, Palmroos, Solin, Staffans, Waren,
Erik Bryggman: rakenteet ja rakennusosat sekä
asuinrakennuksen huonejako ja alkuperäinen kiinteä sisustus
tulee säilyttää ja käyttää korjaustöissä alkuperäisen kanssa
samanlaisia materiaaleja ja pintakäsittelyjä. (29.9.1995)
Suojelumääräysten toteutumista valvovat alueelliset
ympäristökeskukset ja Museovirasto. Suojellussa
rakennuksessa tehtävät oleelliset korjaus- ja muutostyöt
edellyttävät Museoviraston lupaa tai ainakin
lausuntoa. Pienillä ja vähitellen tehtävillä muutoksilla
saatetaan kuitenkin pala palalta vähentää rakennuksen
ja sisätilojen kulttuurihistoriallista arvoa.
sivun alkuun

Asetus valtion omistamien rakennusten suojelusta (480/1985)

Asetus valtion omistamien rakennusten suojelusta
täydentää rakennussuojelulakia. Käytäntö on luotu
tilanteessa, jolloin valtion kiinteistöhallinto poikkesi
oleellisesti nykyisestä. Suojelupäätöksissä ei ole suojelumääräyksiä,
vaan suojelutavoite on osoitettu
yleisellä tasolla koskemaan joko vain ulkoasua (suojeluluokka
s 2) tai rakennusta kokonaisuudessaan
(suojeluluokka s1). Korjaus- ja restaurointihankkeissa,
jotka usein tähtäävät uuden käytön sovittamiseen
vanhaan rakennukseen, ovat sisätilat ja kiinteä sisustus
suurimpien muutosten kohteena. Museovirasto
täsmentää suojelumääräykset ja -tavoitteet restaurointi-
ja korjaustyön hankesuunnitelmavaiheessa.
Suojelutavoitteet määritellään yleensä suunnittelun
perustaksi kohteesta tehdyn rakennushistoriaselvityksen
perusteella. Yhä useammat tämän asetuksen
tarkoittamista rakennuksista ovat siirtyneet ja siirtymässä
pois valtion omistuksesta kunnille tai yksityisille,
jolloin valtionhallinnossa vakiintunut korjausja
muutostöiden seurantamekanismi katkeaa, ja säilyttävän
korjaustavan ohjaus vaikeutuu. Omistajanvaihdoksen
yhteydessä Museovirasto laatii asetuksella
suojellun rakennuksen suojelumääräykset rakennussuojelulain
edellyttämällä tavalla.
sivun alkuun

Maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999)
 
Rakennussuojelua kaava-alueilla toteutetaan maankäyttö-
ja rakennuslain keinoilla (Rakennussuojelulaki
3§). Asemakaavan tarkoitus on alueiden käytön
ja rakentamisen yksityiskohtainen järjestäminen
sekä rakentamisen ja maankäytön ohjaaminen paikallisten
olosuhteiden, kaupunki- ja maisemakuvan,
hyvän rakentamistavan ja olemassa olevan rakennuskannan
käytön edistämisen edellyttämällä tavalla.
Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaavassa annetaan
sekä alue- että rakennuskohtaisia määräyksiä.
Vanhimmissa, rakennuslain mukaisissa 1970-luvulla
ja 1980-luvulla laadituissa Porvoon, Rauman,
Kristiinankaupungin, Tammisaaren vanhaa kaupunkia
ja Raahen ruutukaava-aluetta koskevissa suojelukaavoissa
ei kaavamääräyksissä eikä niihin liittyvissä
erityismääräyksissä kosketella sisätiloja. Suojeltavaa
rakennusta koskeva yleisin kaavamääräys tähtää ulkoasun
ja rakennuksen kaupunkikuvallisen aseman
säilyttämiseen:
• Rakennusta ei saa ilman pakottavaa syytä hävittää.
Rakennuksessa suoritettavien korjaus- ja muutostöiden sekä
käyttötarkoituksen muutosten tulee olla sellaisia, että
rakennuksen historiallisesti arvokas tai kaupunkikuvan
kannalta merkittävä luonne säilyy. Milloin rakennuksessa on
aikaisemmin suoritettu rakennustoimenpiteitä tämän
pyrkimyksen vastaisesti, on rakennus korjaus- ja
muutostöiden yhteydessä pyrittävä korjaamaan joko
entistäen taikka muulla rakennukseen ja ympäristöön
soveltuvalla tavalla. Korjattaessa on katsottava, että ovien
ja ikkunoiden aukot sekä niiden muodot ja jaot, kattomuoto
ja erilaiset ulokkeet, savupiiput ja vesikourut sekä muut
rakennukselle ominaiset yksityiskohdat ja käytetty materiaali
säilytetään taikka niiden laatu entistettäessä otetaan
huomioon.
1960-luvun korjauksessa syntyneen valkoisen maalikerroksen
alta paljastuu huonetilan alkuperäinen värimaailma. Korkein
oikeus, Pohjoisesplanadi 3. Kuva Ritva Bäckman 1983, MV.

22
Suojeltujen rakennusten korjausten tai käyttötarkoituksen
muutoksen yhteydessä on monissa asemakaavoissa
edellytetty Museoviraston tai maakuntamuseon
lausuntoa, mikä on antanut mahdollisuuden vaikuttaa
joissain tapauksissa sisätiloja koskevien korjausten
laatuun.
Kaavoissa annettavien maankäyttö- ja rakentamismääräysten
riittämättömyys sisätilojen suojelussa on
koettu puutteeksi. Joissain kaupungeissa on kehitelty
myös sisätiloja koskevia kaavamääräyksiä. Yksittäisiä
esimerkkejä on mm. Jyväskylästä, Lahdesta,
Vaasasta ja Kuopiosta, missä sisätilasuojelu on kohdistettu
porrashuoneisiin ja julkisiin tiloihin. "Kaavoituksella
voi suojella rakennuksia entistä yksityiskohtaisemmin"
otsikoi vuonna 1991 Kaavoitus ja rakentaminen-
lehden artikkeli, jonka mukaan saleja,
auloja ja kokoustiloja voidaan suojella asemakaavalla
edellyttäen, että omistajalla on voimakas tahto
suojella ja säilyttää tilat alkuperäisessä asussa. Tätä
mahdollisuutta on kuitenkin käytetty vähän. Esimerkiksi
Tammisaaren vanhaa kaupunkia koskeva
2001 laadittu asemakaavaehdotus ei yllämainitun
yleisen suojelumääräyksen lisäksi sisällä yhtään sisätilojen
suojeluun tähtäävää mainintaa.
Helsinki on edelläkävijä varsin pitkälle vietyjen
sisätiloja koskevien suojelumääräysten laatimisessa.
Yhteistyössä kiinteistönomistajien kanssa on päästy
hyvään ratkaisuun kaupungin historiallisesti arvokkaiden
kiinteistöjen sisätilojen suojelussa. Vanhimmat
määräykset ovat 1970-luvulta. Suojelun ulottaminen
sisätiloihin on 1990-luvulla muodostunut
vakiintuneeksi käytännöksi, kun on kyse julkisista
tiloista. Yli sadassa asemakaavassa on sekä sr- että
ARK- suojelumääräyksiin sisältyviä sisätiloja koskevia
määräyksiä, jotka koskevat kaikkiaan 422 rakennusta.
Vakiintuneen tavan mukaan suojelumääräykset
perustuvat kaupunginmuseon laatimiin suojelutavoitteisiin.
Ulkoasun säilyttämisestä ja korjaamisesta
annettua yleistä määräystyyppiä on
täydennetty Helsingissä seuraavanlaisilla tilojen säilyttämisestä,
käyttöä ja korjaamista koskevilla lisämääräyksillä:
• Suojeltavien rakennusten arvokkaat sisätilat tulee säilyttää
siten, että niiden rakennustaiteellista ja historiallista arvoa tai
tyyliä ei turmella. Tontin 5 entinen pankkisali ja siihen liittyvät
eteis-, porras- ja käytävätilat tulee kunnostaa ja entistää
rakennuksen tyyliin hyvin soveltuvalla tavalla. Kaikkien
suojeltavien rakennuksien pääporrashuoneissa saa tehdä
ainoastaan entistäviä toimenpiteitä.
• Suojeltavien rakennusten arvokkaat sisätilat tulee säilyttää
siten, että niiden rakennustaiteellista ja historiallista arvoa tai
tyyliä ei turmella. Rakennuksiin kuuluvat seuraavat suojeltavat
sisätilat, joissa saa tehdä ainoastaan entistäviä toimenpiteitä:
Pääporrashuoneet kaikissa rakennuksissa. Tontilla 3
pankkisali ja ensimmäisen kerroksen Aleksanterinkadun
puoleinen ns. Paasikiven huone. Tontilla 17 ns. Kansallissali
siihen liittyvine työ- ja kokoustiloineen. Tiloissa tulee säilyttää
kiinteä sisustus.
• Suojeltavien rakennusten arvokkaat sisätilat tulee säilyttää
siten, että niiden rakennustaiteellista ja historiallista arvoa tai
tyyliä ei turmella. Tontin 1 apteekin tiloissa saa tehdä
ainoastaan konservoivia toimenpiteitä. Tontin 6 entinen
rukoushuone eteistiloineen tulee kunnostaa rakennuksen
tyyliin ja arvoon hyvin soveltuvalla tavalla.
• Rakennukseen kuuluvat seuraavat suojeltavat sisätilat, joissa
saa tehdä ainoastaan entistäviä toimenpiteitä: Kellarin
pankkiholvitila, pankkisali ja- aula. Pankkisalissa tulee säilyttää
kiinteä sisustus. Hallintoneuvoston sali ja -käytävätila.
Pääporrashuone kellarin ja 2. kerroksen välillä ja hissi.
Aleksanterinkadun puoleisen siiven kaksi muuta
porrashuonetta, itäisin porrashuone kuitenkin vain 2.
kerroksesta ylöspäin.
• Suojeltavan rakennuksen arvokkaat sisätilat tulee säilyttää
siten, että niiden rakennustaiteellista ja historiallista arvoa tai
tyyliä ei turmella. Rakennustaiteellisesti ja
kulttuurihistoriallisesti arvokkaat sisätilat, joiden kiinteä
alkuperäinen sisustus tulee säilyttää, ovat seuraavat:
linnanpiha porrashuoneineen ja parvitiloineen, toisen
kerroksen pörssisali siihen liittyvine aula- ja toimistotiloineen,
neljännen kerroksen pörssiklubin salitila, ravintolatilat
valokattoineen. Säilytettävien sisätilojen korjaustyöt tulee
tehdä tilojen alkuperäinen tyyli säilyttäen, yksityiskohdat ja
kiinteät sisustukset rakentamisen yhteydessä entistäen.
• Suojeltavien rakennusten arvokkaat sisätilat tulee säilyttää
siten, että niiden rakennustaiteellista ja historiallista arvoa tai
tyyliä ei turmella. Kadunvarsirakennukseen kuuluvat
seuraavat sisätilat, joissa saa tehdä ainoastaan entistäviä
toimenpiteitä: Pääporrashuone, kassakonttori pääportaan
kohdalla II kerroksessa, johdon huoneet ja kirjasto
pääportaan kohdalla III kerroksessa.
• Muutos- ja korjaustöiden yhteydessä sisätilat
yksityiskohtineen on korjattava rakennuksen alkuperäiseen
tyyliin soveltuvalla tavalla ja mahdollisuuksien mukaan
entistäen. sr-1 merkinnällä varustettua rakennusta saa
käyttää asuntona tai kokous- ja edustustilana. Mikäli
rakennusta käytetään samanaikaisesti molempiin edellä
mainittuihin käyttötarkoituksiin, tulee jaon soveltua
rakennuksen luonteeseen ja suojelumääräyksiin.

23
• Suojeltavan rakennuksen arvokkaat sisätilat tulee säilyttää
siten, että niiden rakennustaiteellista ja historiallista arvoa tai
tyyliä ei turmella: Pääporrashuone, 3. ja 7. kerrosten
kulmahuoneiden neuvottelutilat, 7. kerroksen käytäväseinät
kaapistoineen, ylimmän kerroksen ravintola- ja kabinettitilat.
Suojeltujen rakennusten osalta kaavamääräysten toteutumista
lupamenettelyn yhteydessä valvoo kunnallinen
rakennusvalvonta, jonka tulee pyytää lausunto
antikvaarista asiantuntemusta edustavalta
museoviranomaiselta.
sivun alkuun

Kirkkolaki (1054/1993)

Kirkkojen suojelulla on pitkät perinteet. Kirkkojen
sisätiloja ja esineistöä on dokumentoitu ja tutkittu
1800-luvun lopulta lähtien. Korjaukset ovat vaihdelleet
uudistamisesta huolelliseen restaurointiin,
johon on sisältynyt myös taideteosten ja maalausten
konservointi. Vuonna 1993 voimaan tulleen kirkkolain
mukaan kaikki evankelis-luterilaisen kirkkokunnan
kirkot, jotka on rakennettu ennen vuotta 1917,
ovat suojellut. Suojelu kohdistuu kirkkorakennuksessa
myös sen kiinteään sisustukseen, siihen liittyviin
maalauksiin ja taideteoksiin sekä piha-alueeseen.
Museovirasto valvoo kirkkohallituksen kanssa
kulttuurihistoriallisten arvojen säilymistä suojelluissa
kirkkorakennuksissa. Kirkkolain mukaan suojellun
kirkollisen rakennuksen ulko- tai sisäasua olennaisesti
muuttavista korjaustöistä on ennen kirkkohallituksen
ratkaisua varattava Museovirastolle tilaisuus
antaa siitä lausuntonsa.
Lain mukaan kirkkohallitus voi myös tehdä
vuoden 1917 jälkeen rakennettujen kirkkojen suojelua
koskevan päätöksen tuomiokapitulin, seurakunnan
tai Museoviraston aloitteesta. Uudemman
kirkkoarkkitehtuurin suojelemiseksi on Museovirasto
vuonna 2002 valmistellut 50 kirkkoa koskevan
suojeluesityksen, jonka perusteella kirkkohallitus on
helmikuussa 2003 tehnyt ensimmäisen, 12 kirkkoa
koskevan suojelupäätöksen.
sivun alkuun

Apteekkimaksulaki (701/2002)

Apteekkien kulttuurihistoriallinen merkitys muodostuu
nimenomaan kiintokalusteiden ja funktion
sanelemien sisustusyksityiskohtien luomasta tilakokonaisuudesta.
Kalustus on apteekkarin yksityisomaisuutta,
joka ei kuulu kiinteistöön. Erityisen
ongelmallista on apteekkitilan säilyttäminen tapauksissa,
joissa apteekkari muuttaa liiketoimintansa toiseen
kiinteistöön eikä enää uudessa tilassa voi käyttää
vanhaa kalustusta. Apteekkien irtaimeksi määriteltävää
kalustoa ei rakennussuojelulain nojalla pystytä
suojelemaan eikä niin muodoin apteekkitiloja
kokonaisuuksina. Laki ei voi myöskään määrätä tilan
apteekkikäytöstä. Ympäristöministeriön asettaman
työryhmän muistiossa Kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden
apteekkien toiminnassa säilyttäminen esitetyn
ehdotuksen mukaisesti on apteekkimaksulakiin
(§9) sisällytetty apteekki-interiöörien säilymisen
turvaamiseksi säädös apteekkimaksun alennuksesta
tai poistamisesta, mikäli sisustus arvioidaan
kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi.
Kotka-apteekki Helsingin Lönnrotinkadulla oli viimeisiä
historiallisia apteekki-interiöörejä Helsingissä; sisätila oli
suunniteltu osana hienoa jugend-kerrostaloa. Kuva Soile
Tirilä 2002, MV.

24
sektorista laaditun inventoinnin perusteella rakennuskannan
säilyttämisestä ja hoidosta. Sopimuksia
on tehty valtion rautateiden rakennuskannasta ja
valmisteilla ovat merenkulun turvalaitteisiin ja vankilarakennuksiin
liittyvät sopimukset. Sopimuksiin
sisältyy myös sisätilojen säilyttämistä ja korjaamista
koskevia yleisiä tavoitteita ja yksilöityjä määrityksiä.
Museoviraston Stora Enson ja Metsäliiton kanssa
solmimat sopimukset perustuvat paperin- ja massanvalmistuksen
sekä saha- ja pakkausteollisuuden
tuotantolaitoksia koskeviin inventointeihin. Inventoinneista
on yhtiöiden ja viraston yhteistyönä valittu
kulttuurihistorialliselta arvoltaan keskeiset alueet
ja merkittävät rakennukset. Ne tuovat painokkaasti
esille metsäteollisuuden luomien teollisuusmiljöiden
aseman ympäristössämme. Sopimukset tähtäävät
näiden arvokohteiden säilymiseen ja hoitoon.
Suojelutavoitteet, jotka sisältävät myös muutamia
sisätiloja koskevia määrittelyjä, on kirjattu sopimukseen:
• Suomen metsäteollisuuden muistomerkeiksi
luokiteltujen kohteiden osalta suojelutarve kohdistuu myös
rakennusteknisesti tai arkkitehtonisesti merkittäviin rakenteisiin
ja historiallisesti merkittävään kiinteään sisustukseen.
Muutosten yhteydessä käsitellään myös kohteiden sisätilojen
historiallisten ominaispiirteiden säilyminen. Tekninen laitteisto
kuuluu suojelun piiriin niissä kohteissa, joissa se on
suojeluluokituksessa erikseen mainittu (Inkeroisten
kartonkitehdas, Tervakosken pesuholanterit ja lumppusäiliö).
• Kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden apteekkien säilyttämiseksi
voidaan tällaisen apteekin vuotuista apteekkimaksua alentaa
tai maksu poistaa kokonaan. Maksun alentamisen tai sen
poistamisen tulee perustua siihen taloudelliseen
vaikutukseen, joka arvioidaan olevan apteekin säilyttämisellä
kulttuurihistoriallisesti arvokkaana. Lääkelaitos tekee
päätöksen maksun alentamisesta tai poistamisesta
apteekkarin tekemän hakemuksen perusteella. Tarkemmat
perusteet maksun alennuksen tai poistettavan maksun
suuruudelle ja enimmäismäärälle säädetään valtioneuvoston
asetuksella.
• Museovirasto päättää ne apteekit, jotka ovat
kulttuurihistoriallisesti arvokkaita. Edellytyksenä tällaiselle
päätökselle on, että apteekki on perustettu ennen vuotta
1960, se sijaitsee alkuperäisellä paikallaan ja sen kalustus,
joka tulee myös olla vuotta 1960 edeltävältä ajalta, on
nimenomaisesti suunniteltu apteekin käytössä olevaan
toimitilaan. Lisäksi apteekin kalustuksen tulee edustaa
korkeatasoisesti aikansa sisustustaidetta ja sen tulee olla
hyvin säilynyt.
Laki on tullut voimaan vuoden 2003 alussa, joten
käytännön sovellutuksesta ei ole vielä yhtään esimerkkiä.
sivun alkuun

Suojelusopimukset

Rakennussuojelulainsäädäntöä kevyempi menettely
on ns. suojelusopimus, missä kiinteistönomistajan
ja suojeluviranomaisten välillä sovitaan kyseisestä
Rakentamismääräysten kirjaimellinen
soveltaminen voi tuhota vanhan
rakennuksen koko olemuksen. Piirros
Erkki Mäkiö, MV.
sivun alkuun

Rakennusvalvonta ja Suomen rakentamismääräyskokoelma

Rakennusvalvonnan näkökulmasta kaavassa annetut
määräykset ovat yleensä liian yleisluontoisia sisätilojen
suojelun valvonnan kannalta. Rakennusluvan
myöntämisvaiheessa erityistä huomiota kiinnitetään
rakennuksiin, joissa on suojelumerkintä. Museoviranomaisen
lausunnon perusteella myös sisätilojen
yksityiskohdat tulevat kontrollin piiriin. Ongelmana
ovat kaupunginosat, joissa ei ole suojelukaavaa.
Tällaisilla alueilla antaa rakennuskielto mahdollisuuden
suojelutarpeen selvittämiselle. Suurimmissa
kaupungeissa rakennusvalvonta myöntää rakennusluvan
pääpiirustusten perusteella kuultuaan museoviranomaista.
Rakennuslupa-asiakirjoista ei usein
käy riittävästi ilmi, missä määrin sisätiloja tullaan
muuttamaan. Monessa tapauksessa korjaustyön lopputulos
ei vastaa luvan tarkoitusta. Pääpiirustuksista
ei puutteellisten merkintöjen vuoksi näy aina edes
kaikki purettavat seinät saati sitten sisätilojen kiinteän
sisustuksen ja pintakäsittelyjen muutokset. Lupapäätöstä
tehtäessä turvallisuus- ja terveellisyysvaatimukset
menevät sisätilojen esteettisyysnäkökohtien
ja säilyttämisen edelle.
Helsingin kaupungin rakennusjärjestyksen 33
§:ssä on yksilöity korjaustöissä huomioon otettavat
rakennuksen luonnetta korostavat seikat, minkä
avulla on mahdollista yleistä käytäntöä paremmin
kiinnittää huomiota sisätiloja koskeviin korjaustapoihin:
• Rakennuksen korjaamisessa on otettava huomioon sen
ominaispiirteet eikä korjaaminen saa harkitsemattomasti johtaa
tyylillisesti alkuperäisestä rakennuksesta poikkeavaan
lopputulokseen.
• Kaavassa tai rakennussuojelulain nojalla suojeltua rakennusta
ei saa muuttaa tai käyttää niin, että rakennuksen
kaupunkikuvallinen tai historiallinen arvo siitä vähenee.
Tarvittaessa on riittävän ajoissa pyydettävä
museoviranomaisen lausunto muutoshankkeesta ja kohteen
kulttuurihistoriallisesta arvosta.
• Milloin suojelu koskee rakennuksen sisätiloja, katsotaan
vastaavasti tyylin muuttamiseksi sisäkaton, seinien, lattian,
listojen, helojen ja valaisinten sekä kiinteiden kalusteiden
muuttaminen.
Sisätilojen säilyttävän korjaamisen kannalta on
pidettävä mielessä, että maankäyttö- ja rakennuslain
mukaan (MKRL §13) Suomen rakentamismääräyskokoelman
määräyksiä on mahdollista soveltaa väljemmin
tilanteessa, kun on kyse kulttuurihistoriallisesti
arvokkaiden rakennusten korjaushankkeista.
• Rakentamismääräyskokoelman määräykset ovat velvoittavia.
Ohjeet sen sijaan eivät ole velvoittavia, vaan muitakin kuin
niissä esitettyjä ratkaisuja voidaan käyttää, jos ne täyttävät
rakentamiselle asetetut vaatimukset.
• Rakentamismääräyskokoelman määräykset koskevat
uudisrakennuksen rakentamista. Rakennuksen korjaus- ja
muutostyössä määräyksiä sovelletaan, jollei määräyksissä
nimenomaisesti määrätä toisin, vain siltä osin kuin
toimenpiteen laatu ja laajuus sekä rakennuksen tai sen osan
mahdollisesti muutettava käyttötapa sitä edellyttävät.
Hissin asentaminen tähän jugend-kauden porrashuoneeseen
olisi mahdoton tehtävä mikäli alkuperäiset rakennusosat ja
maalaukset halutaan säilyttää. Kuva Anne Mäkinen 2002, HKM.
sivun alkuun

Rakentamistapa- ja korjausohjeet

Säännösten asemesta on kuntien mahdollista laatia
paikallisia tai tiettyjä rakennustyyppejä koskevia rakentamistapaohjeita.
Ne voivat tarjota rakennussuojelulakia
tai asemakaavaa kevyemmän mutta käyttökelpoisen
keinon ohjata korjaustoimintaa myös sisätiloissa.
Kaavamääräyksiä täydentämään ja tukemaan
onkin monissa kaupungeissa kehitelty rakentamista
ja korjaamista ohjaavia suosituksia, joihin on sisällytetty
sisätilojen säilyttäminen. Vanhan Rauman
vuonna 1980 laadittuun suojelukaavaan liittyy korjaus-,
muutos- ja rakentamisohjeita, jotka käsittelevät
tilojen käyttöä ja kiinteätä sisustusta sekä ikkunoiden,
ovien, uunien ja listojen korjaavaa säilyttämistä.
Myös Raahen vanhan kaupungin asukkaille
on Rauman mallin mukaan laadittu korjausohjeita.
Kristiinankaupungin suojelukaavaa palveleva ohjeisto
antaa suuntaviivat rakennusten kunnostajille ja
kiinnittää huomiota sisätilojen ominaispiirteisiin ja
säilyttävään korjaustapaan. Rakennustapaohjeissa
esitetyt tavoitteet toteutuvat parhaiten alueilla, missä
on saatavissa korjausneuvontaa ja asiantuntemusta.
Museoviraston laatimat korjauskortit samoin kuin
rautatierakennuksia koskevat korjaus- ja vaalimisohjeet
sisältävät neuvoja sisätilojen yksityiskohtien
huomioon ottamiseksi sekä tilasarjojen ja huonejäsennyksen
merkityksen arvon ymmärtämiseen. Suositusten
noudattaminen perustuu viime kädessä vapaaehtoisuuteen,
mutta ne tarjoavat tietoa korjaajille
ja taustatukea viranomaisille.
sivun alkuun

Interiööri museona

Rakennuksen muuttaminen museoksi tai hoitaminen
nähtävyytenä ja pedagogisena kohteena on
pisimmälle viety suojelukeino. Näissä kohteissa rakennuksen
historia on haluttu "pysäyttää" johonkin
rakennuksen merkityksen kannalta tärkeään vaiheeseen
ja niiden korjaustöissä noudatetaan äärimmäisen
säilyttävää, konservoivaa linjaa. Kyse on tällöin
monumenttina hoidettavasta kokonaistaideteoksesta
kuten taiteilijakoti-ateljee Hvitträsk Kirkkonummella
tai Villa Mairea Noormarkussa, merkkimieskodista
kuten Sibeliuksen Ainola, Pekka Halosen Halosenniemi,
J. L. Runebergin koti Porvoossa ja Abraham
Ojanperän kotimuseo Limingalla taikka arkkitehtonisesti
ja sisustustaiteellisesti merkittävistä
kokonaisuuksista kuten Askaisten Louhisaari, Sinebrychoffin
taidemuseo Helsingissä tai Wolkoffin
kauppiasmuseo Lappeenrannassa.
Merkkimieskodissa aika
voi pysähtyä. Pitkä
käyttöhistoria kuvastuu
sisätilojen patinassa.
Sibeliuksen Ainola.
Kuva Soile Tirilä 2002,
MV.
sivun alkuun

27
Sisätilat ja restaurointi

Ongelmalliseksi voidaan kokea se, että rakennussuojelun historia
osoittaa suojelun tavoitteiden muuttuneen aika-akselilla: onko
siis mahdollista löytää mitään pitävää yleistä pohjaa työlle,
jonka sisältö on muuttunut ja tulee muuttumaan. On luonnollista,
että rakennussuojelun sisällön painotukset muuttuvat
uusien yhteiskunnallisten tilanteiden mukaan samalla tavalla
kuin esimerkiksi yhteiskunnalliset ja arkkitehtoniset ideologiat
ovat muuttuneet. Henrik Lilius: Ihmisen suhde aikaan 1990.
Antikvaarinen tutkimus ja restaurointitoiminta ovat
Suomessa muiden Pohjoismaiden tapaan 1800-luvun
lopulta lähtien ensimmäisenä kohdistuneet
kirkkoihin ja keskiaikaisiin linnoihin laajeten 1900-
luvun alussa käsittämään rakennusmuistomerkeiksi
luonnehditut julkiset rakennukset ja kartanot.
Kirkot ja niiden sisätilat ovat kokeneet Suomessa
muita Pohjoismaita enemmän muutoksia. 1800-luvun
loppua vanhempia kirkkosali-interiöörejä perinteisine
ovellisine penkkikortteleineen ja vanhoine
pintakäsittelyineen on vain niukalti. Parhaiten säilyneitä
kirkkointeriöörejä on 1800-luvulla käytöstä
jääneissä ns. autiokirkoissa.
Kirkkojen lämmittämisen aloittaminen 1800-luvun
lopussa vaikutti suuresti sisätiloihin. Puukirkoissa
sisäseinät ja holvit paneloitiin kapealla ponttilaidalla
ja usein myös kiinteä sisustus uudistettiin.
Sama toistui monessa kirkossa vielä 1930-luvulla
siirryttäessä keskuslämmitykseen. Kirkkojen restaurointien
alkuvaiheessa 1880-luvulta alkaen keskittyi
huomio lähinnä maalauskoristeluun. Vasta 1920-
luvun lopulla ja 1930-luvulla voidaan puhua korjauksista,
joissa sisätilojen kiinteä sisustus, taideteokset
ja esineistö koettiin osaksi kulttuurihistoriallista
kokonaisuutta. Nämä restauroinnit koskivat ensisijaisesti
keskiaikaisia kirkkoja (Pernaja, Hollola, Rymättylä).
1600- ja 1700-luvun puukirkkojen korjaukset
olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta
uudistavia. 1960-luvulta aina 1980-luvun lopulle
saakka ovat 1800-luvun loppupuolen kirkkointeriöörit
tai sisustuksen osat olleet uhattuina. Keskiaikaisten
kirkkojen restauroinnissa pyrittiin alkuperäisen
tilavaikutelman palauttamiseen purkamalla lehterit.
Kirkkoihin tehtiin kivilattiat ja uudet, useimmiten
pelkistetyn modernit penkistöt ja alttarit
polvistumiskaiteineen. Myös urut korvattiin monesti
uusilla jopa siinä määrin, että 1800-luvun lopun
alkuperäisenä säilynyt soitin on suuri harvinaisuus.
Sotien jälkeen ryhdyttiin Suomessa pohtimaan
laajemmin rakennussuojelua koskevia kysymyksiä.
Tässä vaiheessa esille tuodut periaatteet koskivat
kuitenkin vielä ainoastaan yksittäisiä monumentteja,
kirkkoja, linnoja ja kartanoita. Linnojen restauroinnissa
ensisijaisena tehtävänä oli korjata sotavuosien
vauriot. Tutkimusresurssien niukkuudesta ja
määrärahojen sekä työvoiman puutteesta johtui, että
päähuomio kiinnitettiin keskiaikaan ja 1500-lukuun.
Viime vuosikymmenellä alkanut monimuo-
Sisätilojen suojelu

28
toisuuden ja historiallisen kerroksellisuuden korostaminen
ei ole tavoittanut kaikkia kirkkojen kunnostuksia
suunnittelevia arkkitehteja. Vanhat paikallaan
käsin tehdyt kalusteet saatetaan helposti vaihtaa
standardimaisiin nykytuotteisiin ja vanhat pintakäsittelyt
peittää.Tällä hetkellä kirkkointeriöörien
muutokset koskevat useimmiten kuoriosaa ja kirkkosalin
länsipäätä. Alttaripöydän irrottaminen seinästä
tai alttarilaitteesta ja uuden alttarin tekeminen
vanhan eteen sekä alttarikaiteen muutokset vaikuttavat
kuorin sisustukseen. Urkulehterin alla kirkon
länsipäässä olevien penkkien paikalle rakennetaan
joko wc-tilat ja morsiamenhuoneet tai niiden penkistö
poistetaan "kirkkotorin" luomiseksi.
Kaupunkikeskustojen asemakaavoja ryhdyttiin
uudistamaan 1940-luvun jälleenrakennuskaudella.
Kehitystä vauhditti 1960-luvulla alkanut suuri
maaltamuuttoliike, jonka vaikutuksesta kaupunkikeskustoja
purettiin surutta uusien asuin- ja liikerakennusten
tieltä. Tässä vaiheessa riskivyöhykkeeseen
joutuivat vanhat puukaupungit ja Helsingin keskustan
uusrenessanssirakennukset. Tilanne johti rakennusten
suojelemiseksi annettavan lain valmisteluun.
Laki kulttuurihistoriallisesti huomattavien rakennusten
suojelusta vahvistettiin 1964. Taidehistorian
professori Lars Pettersson totesi lain
valmisteluvaiheessa, että usein riittäisi pelkästään
ulkoasun, katufasadin tai tiettyjen sisätilojen varjeleminen
hävitykseltä. Pettersson mainitsee sisätilat,
mutta suojelua edistävienkin piirien keskuudessa
pidettiin sisustusta toisarvoisena. "Todennäköisesti
olisi vanhan rakennuksen sisustan nykyaikaistaminen
usein saattanut johtaa taloudellisesti täysin tyydyttävään
tulokseen, mutta nykyaikaisuuden palvonta
ja suurien mittojen ihannointi on jokseenkin
säännöllisesti vienyt vanhan purkamiseen", kirjoitti
professori Otto I. Meurman 1964 Rakennusmuistomerkkimme
ja niiden suojelu -julkaisun johdannossa.
1960-luvun muuttoliikkeen seurauksena alkoivat
myös talonpoikaistalot ja pihapiirit olla
uhanalaisia. Kansanrakentamista tutkinut Niilo Valonen
kirjoitti 1964: “Vaikea kysymys on jokapäiväiseen
käyttöön jäävän vanhan rakennuksen sisätilojen
modernisointi niin, että historiallinen vaikutelma
ulkoa katsoen ei mene pilalle. Arimman kohdan
muodostavat ikkunat.... Vaikka sisäikkunoihin
pantaisiin suuret lasiruudut ulkoa päin entisen
näön pitäisi säilyä.” Ulkoasun säilyminen muuttumattomana
oli kansanrakentamisessakin päällimmäisenä
huolena.
Kolmen keskiaikaisen linnan ja usean keskiaikaisen
kirkon restauroinnit leimasivat 1960-lukua.
Profaanirakennuksista tästä uudisrakentamiseen verrattavasta
korjaustavasta tunnetuin esimerkki on
Helsingin kaupungintalon sisätilojen täydellinen
uusiminen juhlasalia lukuun ottamatta. 1970-luvulla
rakennussuojelukysymykset eivät enää rajoittuneet
yksittäisiin monumentteihin, vaan ryhdyttiin
ajamaan laajempien kokonaisuuksien suojelua,
erityisesti puukaupungeissa. Keskustelussa pääpaino
Korjausrakentamisen arkipäivää 1960-luvulla. Axel Unnerbäck,
Kulturihistorisk värdering av bebyggelse. RAÄ 2002.

29
oli olemassa olevan rakennuskannan kaupunkikuvallisissa
ja taloudellisissa arvoissa, ei sisätiloissa. Säilyttämistä
pidettiin kalliimpana kuin uudisrakentamista.
Esimerkiksi Helsingin keskustassa sijaitsevan
Lundqvistin liiketalon ainutlaatuisia sisätiloja ei
kannattavuussyistä katsottu voitavan säilyttää. Vaikka
keskustelussa nostettiin esiin historiallinen kerrostuneisuus
ja kokonaisuuksien säilyttäminen, hyväksyttiin
sisätilojen korjauksessa ratkaisut, joilla
vain osa sisätiloista, yleensä nk. edustustilat korjattiin
tai rekonstruoitiin alkuperäisen näköisiksi. Jopa
asiantuntijoiden mielestä keittiöt, kylpyhuoneet ja
makuuhuoneet voitiin muuttaa kunkin asukkaan/
omistajan mieltymysten mukaisiksi. Esimerkkinä
tällaisesta kovalla kädellä tehdystä restauroinnista oli
1970-luvun alussa tehty ateljeerakennus Hvitträskin
korjaus. Arvokkaimmat tilat "entisöitiin", toimistotilat,
saniteettitilat, ravintolasiipi ja suurin osa
pintamateriaaleista kunnostettiin kokonaan uuteen
uskoon.
Käänne kokonaisvaltaisempaan säilyttämiseen oli
nähtävissä vuosikymmenen lopussa, kun lehtien
palstoilla kirjoitettiin teollisuusrakennusten ja modernin
arkkitehtuurin arvoista. Paimion parantolan
uudistushenkinen korjaus herätti 1977 huolestusta,
ja arkkitehti Marja-Riitta Norri puolusti Arkkitehti-
lehdessä parantolan sisätilojen alkuperäisten ovien,
helojen, saniteettitilojen kalusteiden ja vanhan
rakennustekniikan säilyttämistä.
Arvokkaiden sisätilojen kunnostuksessa 1980-luvulla
näyttää yleisenä periaatteena olleen, että alkuperäinen
huonejako palautettiin ja joitakin yksityiskohtia
säilytettiin, mutta rekonstruointi oli vielä
yleistä. Erityisesti jugend-maalaukset nousivat arvoonsa
ja niitä rekonstruoitiin porraskäytävissä ja
julkisissa tiloissa. Esimerkkeinä vuosikymmenen sisätilakorjauksista
ovat muun muassa Imatran Valtionhotelli
ja Lahden kaupungintalo. Juha Leiviskä
käytti tästä ilmiöstä Villa Johannan korjauksen yhteydessä
nimitystä "jugendviritteinen sävellys".
1980-luvulla sai nk. hienovaraisen kunnossapidon
linja vähitellen jalansijaa. Periaatteena oli, että kulttuurihistoriallisten
arvojen tuli olla myöhempien
korjaajien nähtävissä ja ymmärrettävissä. Erityisesti
julkisissa rakennuksissa pyrittiin tekemään korjauksia,
joissa historian eri vaiheet jätettiin näkyviin, säilytettiin
alkuperäistä kiinteää sisustusta, seinäpaneeleita,
sähkölaitteita, saniteettikalusteita, heloja jne.
Hyviä esimerkkejä olivat valtioneuvoston linnan
portaikon ja valtioneuvoston istuntosalin entistäminen
sekä Senaatintorin eteläreunalla sijaitsevan Leijona-
korttelin rakennusten kunnostus, missä sisätilojen
korjauksessa käytettiin vanhoja rakennustapoja
ja materiaaleja. 1980-luvulla keskustelua herätti
kahvila- ja ravintolahuoneistojen sekä elokuvateatterien
hävittäminen. Monet elokuvateatterit lopettivat
toimintansa ja tilat muunnettiin uuteen käyttöön.
Esimerkiksi Maxim-elokuvateatteri Helsingissä
purettiin mutta osa sen vanhoista interiööreistä
rekonstruoitiin uudisrakennukseen.
Museoviraston aloitteesta ryhdyttiin 1990-luvulla
vakavasti pohtimaan myös kevyempiä ratkaisuja
uudelle tekniikalle, jota varsin huolettomasti oli si-
Elokuvateatterin aulaan on palautettu sen alkuperäinen
loisto ja kutsuvuus. Orion Helsingin Eerikinkadulla. Kuva
Susanne Salin 2000, SRTM.

30
myös ulkoasianministeriölle muutetun Merikasarmin
täydelleen uudistetuissa tiloissa. Puhtaan valkoista
vältettiin. Valtion ja kuntien toteuttamissa
peruskorjauksissa uusittiin toimistokalusteet yleensä
kauttaaltaan. Vanhat kalusteet joko myytiin tai
annettiin vapaasti pois vietäviksi. Vanhojen rakennusten
sisätiloja sisustettiin modernein, yleensä varta
vasten rakennukseen suunnitelluin kalustein ja
valaisimin, joskin joissain kohteissa vanhoja huonekaluja
ja valaisimia kunnostettiin ja jopa rekonstruoitiin.
Vuosikymmenen kenties merkittävin restaurointi
ja tärkein yksittäinen esimerkkitapaus oli Säätytalon
restaurointi. Rakennuksen polykrominen sisustus
kunnostettiin vanhoja tekotapoja, puhdistusta, konservointia
ja rekonstruointia sekä vanhoja materiaaleja
käyttäen. Myös jugend-kauden maalauksia säilytettiin
joissakin sisustuksen osissa, vaikka värikerrosten
alta olisi löytynyt vanhempiakin kerroksia.
Uusi tekniikka asennettiin vanhaan rakenteeseen
käyttämällä hyväksi rakennuksen monia alkuperäisiä
hormeja ja ilmakanavia. Aivan uudenlaisesta arvostuksesta
kertoo pääportaikon yläpuolisen lasiullakon
kunnostaminen 1800-luvun rakennustekniikan
muistomerkiksi.
joitettu entistettäviin rakennuksiin. Vanhoja rakenteita
ja hormeja pyrittiin käyttämään mahdollisimman
tehokkaasti hyväksi. Myös alkuperäisiä ullakko-
ja kellaritiloja haluttiin suojella. Perustilanne
erityisesti asumisen mutta myös uuteen käyttöön
korjattavien rakennusten osalta on nykyäänkin se,
että erilaiset normit ja säädökset ohjaavat kunnostamaan
ne nykystandardein.
Monien merkittävien julkisten rakennusten restaurointi
saatettiin päätökseen 1990-luvulla: Ateneum,
Helsingin yliopiston päärakennus, Säätytalo,
Kansallismuseo (korjaus valmistui 2000), Hämeen
lääninhallitus, Vaasan hovioikeus sekä Oulun ja
Kuopion kaupungintalot ja sekä suomen- että ruotsinkieliset
kauppakorkeakoulut Helsingissä. Keskustelua
herätti se, että museolaitosta edustavissa rakennuksissa,
kuten Ateneumissa ja Kansallismuseossa
päädyttiin sisätilojen osalta neutraalin väritykseen
eikä alkuperäisiä väripintoja otettu esiin. Ateneumin
tapauksessa neutraalin värityksen valitsemista
pidettiin merkkinä jo vuosia jatkuneesta uusrenessanssille
ominaisen polykromisen värityksen vieroksumisesta.
Toisaalta Helsingin yliopiston päärakennuksessa
päädyttiin sisätilojen värityksen osalta
"Engelin ajan henkeen". Samalla tavalla meneteltiin
Toimistorakennuksen
käytävän pienet
yksityiskohdat ja
materiaalit ovat tärkeät
talon arkkitehtuurin
tunnistamisessa.
Helsingin entinen
pääposti. Kuva Soile Tirilä
2002, MV.

31
Vuosituhannen viimeisellä vuosikymmenellä tulivat
myös uudemman arkkitehtuurin kohteet suojelun
ja korjauksen piiriin, ja niiden suojelussa kiinnitettiin
huomiota sisätiloihin. Helsingin Kulttuuritalo
kunnostettiin suojeltujen tilojen autenttisuutta
huolellisesti vaalien ja Kotkan Suomalainen
Säästöpankki (1935) sisätiloineen ja kalusteineen
korjattiin alkuperäistä vastaavaan asuunsa. Vuonna
1995 kokosi Rakennustaiteen seura maata kiertävän
valokuvanäyttelyn Varjele modernia, joka avasi silmät
näkemään uudemman rakennuskannan hätätilan.
Vuotta myöhemmin järjesti Sisustusarkkitehtien
liitto SIO näyttelyn Helsinki sisältä, jota Pekka
Kärki kommentoi Arkkitehti-lehden kirjoituksessa
Katoavat interiöörit. Modernin arkkitehtuurin
arvostuksesta olivat tuolloin esimerkkeinä 1950-luvulla
rakennettujen Svenska Handelshögskolanin ja
Kauppakorkeakoulun korjaukset. Molemmissa pyrittiin
suunnittelijoiden mukaan palauttamaan "alkuperäinen
tunnelma" muuttamalla tilajako alkuperäistä
vastaavaksi. Vanhoja kalusteita, valaisimia ja
saniteettitiloja kunnostettiin ja uusi kalustus suunniteltiin
"alisteisesti".
Varhaisimmista keskiaikaisten linnojen ja kirkkojen
korjauksista lähtien entistäminen suunniteltiin.
Portaikon komero,
kaidelaudat, kolmipeiliset
ovet, kellarin ovi taoksineen,
rintapaneelit ja
sisäkatto listoineen ovat
hyvin säilyneen 1700-
luvun interiöörin kiinteät
osat. Närpiö, Benvik.
Suunnittelijan, arkkitehdin tai sisustusarkkitehdin
kädenjälki sai, tai sen tulikin näkyä. Vasta 1990-luvulla
ryhdyttiin korjausten yhteydessä käyttämään
termejä "alisteinen" ja "pidättyväinen", mistä erittäin
kuvaavan kohdeparin muodostavat kaksi Suomenlinnassa
toteutettua restaurointia: ns. kolhoosin
muuttaminen 1970-luvulla Pohjoismaisen taidekeskuksen
toimitiloiksi ja sittemmin ns. Pirunkirkkojen
kunnostus Suomenlinnan Hoitokunnan toimistotiloiksi
ja kokoontumis- ja juhlatilaksi. Tämä
muutamien suunnittelijoiden omaksuma uudenlainen
asenne tukee varovaisen kunnossapidon linjaa,
jonka seurauksena myös sisätiloissa pyritään nykyään
säilyttämään historialliset kerrostumat. Esimerkillisinä
voitaneen pitää Museoviraston vuonna
2002 Mäntän Valkoiselle talolle kirjoittamia suojelutavoitteita,
joiden mukaan kaikki edelleen säilytettävissä
olevat yksityiskohdat tulee konservoiden restauroida.
Tämä koskee erityisesti alkuperäisiä äänieristettyjä
tiloja, henkilöhissiä, lasisia väliseiniä, wctiloja
kalusteineen ja pintoineen, valaisimia ja
sisäkattojen yksityiskohtia, ilmastointiventtiileitä
hallintalaitteineen, radiaattoreita kaiteineen, ovipumppuja,
heloja, kylttejä ja pinnoitteita materiaaleineen,
värisävyineen ja kiiltoasteineen.
sivun alkuun

32
Kaksi restauroitua holvistoa, kaksi restaurointiperiaatetta. Merikasarmin entinen halkokellari ravintolana ja lehdistötilana ja
Suomenlinnan Kruununlinna Ehrensvärdin miehistösali juhlatilana. Kuva SRTM.
sivun alkuun

33
Sisätilat ja koulutus

Korkeakoulujen arkkitehtikoulutuksessa ja sisustusarkkitehtien
koulutuksessa, ammattikorkeakoulujen
konservointi- ja insinöörilinjoilla sekä yliopistojen
taidehistorian opetuksessa sisätilojen historian ja
suojelun osuus on varsin marginaalinen. Rakennussuunnittelijoiksi
valmistuvien opiskelijoiden keskuudessa
näyttää kiinnostus arkkitehtuurin historiaan
ja rakennussuojeluun olevan varsin vaihtelevaa.
Historiallinen tieto kiinteistä ja irtaimista kalusteista,
valaisimista, värityksestä ym. on yleisesti ottaen
puutteellista. Esimerkiksi arkkitehtien koulutuksessa
käsitellään rakennuksia kokonaisuuksina, mutta
varsinaisia sisätiloja käsitteleviä kursseja ei ole. Ongelmana
on myös pidettävä vähäistä arvokeskustelua
ja teoreettisen näkemyksen puutetta. Ammattikorkeakoulut,
joista valmistuu talonrakennusinsinöörejä
sekä tuotantotekniikan insinöörejä, voivat vapaasti
itse päättää opetuksen sisällöstä ja painopisteistä.
Oppilaitoksissa opetetaan käytännön korjausrakentamista,
mutta teoreettinen ja historiallinen opetus
on lähes olematonta. Erityisenä puutteena on pidettävä,
että insinööreille ei opeteta lainkaan rakennustekniikan
historiaa. Rakennustarkastajien koulutus
ei anna valmiuksia hienovaraisen korjaustekniikan
tuntemiselle. Sisätiloihin merkittävästi vaikuttavan
LVIS-tekniikan koulutuksesta Suomessa puuttuu
vaihtoehtoisten teknisten ratkaisujen ja sovellutusten
etsiminen, mikä Ruotsissa ja Keski-Euroopassa
on yleistä.
sivun alkuun

Arkkitehtuurihistorian opetus

Suomen arkkitehtuurin historian kurssit ovat pakollisia
kaikissa alan korkeakouluissa. Perus- ja syventävien
opintojen kursseilla sivutaan sekä sisätilojen
että sisustusten historiaa. Mitään erityistä sisätilakurssia
ei kuitenkaan kuulu minkään arkkitehtikoulun
pakolliseen opetusohjelmaan. Kursseilla ei
myöskään syvällisemmin pohdita sisutuksiin liittyvää
autenttisuuden käsitettä. Oulun yliopiston arkkitehtuurinosastolla
on vapaavalintainen syventymistason
kurssi Sisustustaiteen historia, historialliset
interiöörit.
Taideteollisen korkeakoulun perusopintoihin liittyy
useita taidehistorian kursseja, jotka sivuavat
myös sisätilojen historiaa. Perusteellisemmin sisätiloja
käsitellään pakollisella kurssilla Johdatus arkkitehtuurin
ja sisustusarkkitehtuurin historiaan. Sisätiloja
käsitellään myös kurssilla Modernin taideteollisuuden
historia, joka tutustuttaa opiskelijat modernin
taideteollisuuden keskeisiin kysymyksiin.
Yliopistojen taidehistorian opintoihin liittyvien arkkitehtuurin
historiaa käsittelevien kurssien yhteydessä
sisätilat esitellään osana rakentamisen historiaa.
Ammattikorkeakouluista valmistuville insinööreille
annettava historian opetus on varsin vähäistä.
Helsingin Stadiassa on yksi pakollinen kurssi, Vanhat
rakenteet ja rakennukset, joka käsittelee Suomen
arkkitehtuurihistoriaa. Rakennuskonservaattorien
koulutukseen sen sijaan kuuluu useita taidehistorian
kursseja. Espoon - Vantaan teknillisen ammattikorkeakoulun
muotoiluinstituutissa on pakolliset
kurssit sekä Suomen taidehistoriasta että Pohjoismaiden
arkkitehtuurihistoriasta. Seinäjoella on kaksiosainen
pakollinen kurssi Rakennetun ympäristön
historia, jossa käsitellään Suomen arkkitehtuurin
historia keskiajalta nykyaikaan.
Sisätilojen suojelu
sivun alkuun

34
Uusi käyttö sopeutuu luontevasti vanhaan interiööriin turmelematta arkkitehtuuria ja yksityiskohtia. Helsinki, Kuvataideakatemia.
Kuva Soile Tirilä 2002, MV
sivun alkuun

35
Työryhmän esitykset

Voimassa oleva rakennussuojelulainsäädäntö antaa
niukasti keinoja sisätilojen suojelulle osana kulttuuriympäristön
hoitoa. Näiden keinojen aktiivinen ja
hyvään suojelukäytäntöön johtava käyttö vaatii lainsäädännön
kehittämistä ja nykyistä johdonmukaisempaa
soveltamista. Tuloksellinen työ edellyttää
tietopohjan laajentamisesta, laaja-alaisia suojeluohjelmia
ja tehostettua koulutusta sekä asennemuokkausta.
Perustuslain mukaan vastuu kulttuuriperinnöstä
kuuluu kaikille. Valtioneuvoston hyväksymän
Arkkitehtuuripoliittisen ohjelman mukaan vastuu
kulttuuriperinnöstä edellyttää, että olemassa olevan
rakennuskannan sekä lähiympäristöjen kulttuuristen
ja esteettisten arvojen säilyttämiseen kiinnitetään
entistä enemmän huomiota myös kunnallisessa
kaavoitukseen ja rakentamiseen liittyvässä päätöksenteossa.
Rakennusperintöstrategiassa on rakennusperinnön
hoidon suuntaviivat koottu kuudeksitoista
strategialauseeksi. Rakennukset ja rakennusmuistomerkit
ovat aina kokonaisuuksia, joiden merkitys ja
arkkitehtoninen arvo muodostuu niiden ulkoasusta,
sisätilojen jäsentelystä sekä rakentamiskautta ja korjausvaiheita
ilmentävistä yksityiskohdista. Siksi rakennusperintöstrategian
tuloksellinen toteuttaminen
edellyttää myös sisätilojen tehostettua vaalimista.
Kokonaisnäkemys on korjaustöissä usein puutteellinen.
Arvokas kulttuuriperintömme on uhattuna,
ellei sisätilojen suojeluun osana rakennussuojelua
ja korjausrakentamista kiinnitetä nykyistä enemmän
vakavaa huomiota.
Sisätilojen suojelu on tarkoituksenmukaista jäsentää
yleiseksi vaalimiseksi ja erityiseksi, aktiivisemmaksi
suojeluksi. Yleinen vaaliminen on mm.
sisätilojen huomioon ottamista inventoinneissa, sisätilojen
suojelua ja hoitoa käsitteleviä ohjeita sekä
suunnittelijoiden, rakentajien ja rakennuttajien
koulutuksen kehittämisestä sekä yleistä valistusta.
Näillä vaalimis- ja valistuskeinoilla pyritään tavoittamaan
rakennusten omistajat ja käyttäjät sekä vaikuttamaan
siten, että sisätiloilla olisi luontevaa historiallista
jatkuvuutta niin asuinrakennuksissa kuin
toimisto- ja liikekäyttöön valmistuneissa rakennuksissa.
Erityinen suojelu puolestaan tarkoittaa valikoitujen,
erityisen arvokkaina pidettyjen, ennen muuta
julkisten ja kaupallisten tilojen historiallisten arvojen
säilymisen turvaamista suojeluohjelmilla ja
suojelupäätöksillä. Erityinen suojelu edellyttää tukea
hienovaraiseen korjaamiseen, tiedollista ohjausta
sekä rakennushistoriaselvityksiin perustuvaa
suunnittelua ja restaurointia niin, että tilojen ominaisluonne
aktiivisesti otetaan huomion.
Sisätilojen suojelu
sivun alkuun

Restauroinnin ja korjausrakentamisen opetus

Suomessa tarvitaan yhä enenevän restaurointitarpeen
myötä lisää tietoa inventointien tekemisestä
ja dokumentoinnista. Meillä ei ole yliopistotasoista
restaurointialan erikoiskoulutusta, kuten eräissä
muissa Euroopan maissa, joissa erikoistuminen
valmistumisen jälkeen on huomattavasti tasokkaampaa
ja monipuolisempaa. Esimerkiksi Ranskassa
lailla suojellun rakennuksen korjaussuunnittelun
voi saada tehtäväkseen ainoastaan erityisen
restaurointitutkinnon suorittanut arkkitehti. Teknillisen
korkeakoulun arkkitehtuurihistorian opetukseen
kuuluu ensimmäisellä vuosikurssilla ainoastaan
pari rakennussuojelun peruskäsitteitä esittelevää
luentoa. Tampereen teknillisessä yliopistossa
on käynnistetty rakennusinsinööreille tarkoitettu
yhden opintoviikon pituinen rakenteiden historiaa
käsittelevä kurssi. Restauroinnin ongelmiin perusteellisemmin
paneutuvat kurssit ovat joko vapaaehtoisia
tai vaihtoehtoisia. Ainoastaan Oulun
yliopiston arkkitehtuurihistorian opintoihin liittyy
yksi kaikille pakollinen kurssi Rakennussuojelu ja
rakennetun ympäristön hoito. Taideteollisessa korkeakoulussa
ainoa opintojakso, joka sivuaa rakennussuojelua
ja dokumentointi, on pakollinen mittausleiri.
Kurssin tavoitteena on perehdyttää opiskelijat
rakennusten mittaus- ja piirtämistekniikkaan
sekä harjaannuttaa käyttämään näitä
metodina rakennetun ympäristön tulkitsemisessa
ja havaintojen analysoimisessa. Yliopistojen taidehistorian
perusopintoihin ei kuulu dokumentoinnin
tai rakennussuojelun erityisopintoja. Helsingin
yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksella
järjestetään rakennussuojelukursseja satunnaisesti.
Ammattikorkeakoulujen rakennussuojeluun ja
restaurointiin liittyvät kurssit ovat käytännönläheisiä.
Helsingin ammattikorkeakoulussa Stadiassa,
on Korjausrakentamisen menetelmät -kurssi, jossa
tutustutaan myös työmaatyöskentelyyn. Kymenlaakson
ja Turun ammattikorkeakouluissa on rakennusrestaurointiin
liittyvää opetusta. Espoon –
Vantaan teknillisen ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutista
ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun
konservointilinjalta valmistuu rakennuskonservaattoreita.
Näissä oppilaitoksissa sisätilojen vaalimiseen
tähtäävä opetus on vakaalla pohjalla. Koulutus tähtää
rakennusten suojeluun ja niiden säilyttämiseen
konservoinnin keinoin. Kaikissa aineissa käsitellään
tavalla tai toisella rakennussuojelua. Opinnoissa perehdytään
sisätilojen erilaisiin perinteisiin pintamateriaaleihin,
tekniikoihin ja työtapoihin. Kursseihin
kuuluu myös Rakennustekniikan historia, joka lienee
ainoa kurssi tältä alalta maassamme, sekä Vantaalla
aloitettu historiallisten interiöörien koulutushanke.
Käytännön töihin kuuluu myös vanhojen rakennusten
dokumentointiin liittyviä harjoitustöitä.
Tuleville konservaattoreille opetetaan lisäksi rakennussuojelun
peruskäsitteitä sekä suojeluprosesseihin
liittyvää lainsäädäntöä.
Suomessa on viimevuosina pidetty muutamia
kansainvälisiä restaurointikursseja, kuten esimerkiksi
MARC -kurssit (International Course on Modern
Architecture, Conservation Practices and Principles
in Modern Architecture of the 50s and 60s). Tampereen
teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin
osastolla järjestettiin 1996 – 1997 kirkkorestauroinnin
jatkokoulutuskurssi arkkitehdeiksi jo valmistuneille.
Kurssin lisäulottuvuutena oli yhteistyö
Tukholman ja Edinburghin vastaavien korkeakoulujen
kanssa.
sivun alkuun

Tietopohjan laajentaminen ja syventäminen

1. Työryhmä esittää, että käynnistetään koko maata
kattava, interiöörejä ja niiden säilyneisyyttä koskeva
pitkäjänteinen inventointi, joka tähtää erityissuojeluun.
Päähuomio on keskitettävä sekä kohteisiin,
joissa sisätilalla on keskeinen toiminnallinen tai arkkitehtoninen
merkitys, että niihin julkisiin ja yhteisöjen
omistamiin rakennuksiin, joiden sisätilat ja
kalustus muodostavat korkeatasoisen rakennushistoriallisen
kokonaisuuden.
Museovirasto ja valtakunnalliset erikoismuseot
Suomen Rakennustaiteen museo ja Designmuseo
ovat vetovastuullisia hankkeen organisoinnissa. Hanke
vaatii laajapohjaista alueellisten museoiden yhteistyötä.
Selvitystyö edellyttää Museoviraston johdolla
laadittavaa hankesuunnitelmaa sekä erillisrahoitusta.
Ensimmäinen askel on, että museot laativat
uhanalaisimpien tilojen kartoituksen. Sen
tulokset työstetään vaiheittain suojeluohjelmaksi ja
erilaisiksi hoitosuosituksiksi sekä nivelletään alueellisiin
suojelutavoitteisiin. Rakennussuojelulain sekä
maankäyttö- ja rakennuslain käyttöä aktivoidaan.
2. Työryhmä esittää, että myös kaavoitusta palvelevissa,
rakennetun ympäristön kunta- ja aluekohtaisissa
inventoinneissa osoitetaan mahdollisuuksien
mukaan rakennusten hyvin säilyneet ja niiden arkkitehtuurille
ominaiset sisätilat, jotta ne voidaan ottaa
erityissuojelun kohteiksi.
Sisätiloja koskeva dokumentointivelvoite sisällytetään
Museoviraston parhaillaan valmistelemaan rakennuskulttuurin
inventointiohjeeseen.
3. Työryhmä esittää, että kaavassa suojeltujen rakennusten
rakennusluvanvaraisissa korjaus- ja restaurointihankkeissa
ja rakennuslupaa edellyttävissä korjauksissa
tehdään aina sisätilojen historiaa ja ominaispiirteitä
koskeva luonnehdinta.
Selvitys tukee säilyttävän korjaamislinjan valintaa.
Selvityksistä vastaa hankkeen toteuttaja.
sivun alkuun

Säädösten soveltaminen ja käytön tehostaminen
 
Rakennussuojelulakiin esitettävät muutokset
ja sen käytön tehostaminen.
4. Työryhmä esittää, että rakennussuojelulakia
muutetaan siten, että 2§:ssä nykyistä selkeämmin
määriteltäisiin, mitä rakennukseen kuuluvalla kiinteällä
sisustuksella tarkoitetaan. Nykykäytännössä
on epäselvää, ovatko esimerkiksi arvokkaat pinnoitemateriaalit,
värit ja valaisimet lain tarkoittamia suojeltavia
rakennuksen osia. Työryhmä katsoo, että
kiinteään sisustukseen kuuluvat ovet, helat ja lyötteet,
listat, uunit, paneloinnit, lattia- ja kattopinnoitteet
sekä tilaa varten erityisesti suunnitellut
kiintokalusteet. Työryhmä pitää tarpeellisena, että
rakennuksen sisätiloista voidaan antaa sen kulttuurihistoriallista
arvoa riittävästi turvaavia määräyksiä,
jotka tulee yksilöidysti kirjata lakiin. Samalla tulisi
tarkistaa lain §22 erityisesti siltä osin, mitä tarkoitetaan
rakennustaiteellisilla koristuksilla.
Ympäristöministeriön tulee tehdä asiantuntijatahoja
kuullen esitys rakennussuojelulain muuttamisesta
siten, että kiinteä sisustus ja sen suojeleminen
määritellään nykyistä paremmin.
5. Työryhmä esittää, että rakennussuojelulain mukaisissa
suojelupäätöksissä yksilöidään sisätilojen
suojelumääräykset aikaisempaa paremmin.
Koska rakennuksen ulkohahmo ja sisätilat yhdessä
muodostavat perustan kulttuurihistorialliselle arvolle
Museoviraston ja ympäristökeskusten on määräyksiä
laatiessaan paneuduttava nykyistä huolellisemmin
kohteen sisätilojen ja niiden ominaisuuksien
määrittelyyn.
6. Työryhmä esittää, että rakennussuojelupäätöksiin
liittyvissä määräyksissä nykyistä paremmin määritellään
rakennuksen kulttuurihistoriallisen arvon säilymistä
tukeva käyttö; näin voidaan usein välttää
muutostyöt, jotka peruuttamattomasti turmelevat
suojellun rakennuksen arvon.

38
tamisen rakennusten korjauksessa. Korjaustyön
suunnittelijan tulee ennakkoon neuvotella paikallisten
rakennustarkastajien ja paloviranomaisten kanssa
suunnitelluista ratkaisuista.
11. Työryhmä esittää, että asemakaavojen suojelutavoitteita
tukevia rakennustapaohjeistoja ja suosituksia
kehitetään niin, että ne sisältävät myös sisätilojen
ja niiden yksityiskohtien vaalimiseen kannustavia
ja ohjaavia suosituksia.
Kaavoitusviranomaiset, rakennusvalvonta ja asiantuntijaviranomaiset
kehittävät asemakaavaan liitettäviä
ohjeistotyyppejä.
12. Työryhmä esittää, että historiallisten kohteiden
korjaushankkeissa kiinnitetään erityistä huomiota
pääsuunnittelijan pätevyyteen. Suunnittelijalta
edellytetään perehtyneisyyttä rakennushistoriaan ja
eri aikakausien ominaispiirteisiin. Tätä samaa on
voitava soveltuvin osin edellyttää myös rakenne- ja
LVIS -suunnittelijoilta.
Rakennusvalvonnan on huolehdittava rakennusasetuksessa
määriteltyjen pätevyysvaatimusten noudattamisesta.
Museovirasto ja Suomen ICOMOSosasto
seuraavat kansainvälistä restaurointialan
suunnittelijoiden pätevyysvaatimuksiksi tehtävää
määrittelytyötä.
13. Työryhmä esittää etsittäväksi keinoja viranomaissäädösten
soveltamiseksi niin, että julkisista
varoista myönnettävät avustukset eivät vaikeuta arvokkaiden
sisätilojen säilymistä ja että hissien rakentamiseen
ja energia-avustuksiin, kuten ikkunoiden
uusimiseen ja sisäpuoliseen lämmöneristykseen tarkoitettujen
avustusten myöntöehdossa otetaan huomioon
sisätilojen kulttuurihistorialliset vaatimukset.
Ympäristöministeriön, opetusministeriön, kauppa-
ja teollisuusministeriön ja Museoviraston yhteistyönä
laaditaan ohjeet, joita sovelletaan suunniteltaessa
hissin rakentamista tai energian säästöön tähtääviä
korjauksia kulttuurihistoriallisesti arvokkaissa
rakennuksissa.
Museoviraston ja ympäristökeskusten on suojelumääräyksiä
laadittaessa nykyistä paremmin pyrittävä
linjaamaan käyttömahdollisuuksia, jotka tukevat
rakennuksen arvon säilymistä käytön muuttuessakin.
7. Työryhmä esittää, että rakennussuojelulain 3§
täsmennetään niin, että siitä selkeästi käy ilmi, että
asemakaava-alueilla voidaan käyttää rakennussuojelulakia,
jos rakennuksessa on merkittäviä suojeltavia
sisätiloja.
Ympäristöministeriön tulee tehdä asiantuntijatahoja
kuullen esitys rakennussuojelulain muuttamisesta
näiltä osin.
Maankäyttö- ja rakennuslakiin
esitettävät muutokset
8. Työryhmä esittää, että maankäyttö- ja rakennuslakia
muutetaan siten, että haettaessa rakennuslupaa
kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen korjaamiseen
tulee suunnitelmasta ilmetä korjauksen
edellyttämät purkutyöt sekä selvitys siitä, miten sisätilojen
kulttuurihistoriallisten arvojen säilyminen
turvataan.
Ympäristöministeriö ohjeistaa rakennusvalvontaa.
9. Työryhmä esittää, että korjaushankkeiden aloituskokouksissa
rakennusvalvonta edellyttää arviota
siitä, kuinka rakennuslupa toteuttaa sisätilojen säilymistä.
Erityistapauksissa olisi aloitusneuvotteluissa
tehtävä suunnitelma, jonka mukaan museoalan
asiantuntija valvoo suojelutavoitteiden toteutumista.
Rakennusvalvonta vastaa tavoitteen käytäntöön
ottamisesta.
10. Työryhmä esittää, että Rakennusperintöstrategian
tavoitteiden mukaisesti Suomen rakentamismääräyskokoelman
määräysten ja ohjeiden soveltamista
ja tulkintaa täsmennetään erityisesti, kun on kyse
historiallisesti merkittävien rakennusten korjaamisesta
ja uuden käytön sovittamisesta.
Ympäristöministeriö selvittää ja tarvittaessa ohjeistaa
suojelumyönteisellä tavalla erityisesti ilmastointi
ja palomääräysten sekä energianormien sovel
sivun alkuun

Koulutukselle asetettavat tavoitteet
 
Korjausten suunnittelijoiden ja rakentajien hyvä
ammatillinen koulutus on edellytys rakennusten
historiallisten ominaisuuksien ymmärtämiselle ja
kunnioittamiselle korjausrakentamisessa. Sisätiloja
säästävistä soveltamismahdollisuuksista korjauskohteessa
kaivataan luovaa näkemystä sekä arkkitehti-,
sisustusarkkitehti- että insinöörikoulutuksessa.
14. Työryhmä esittää, että suunnittelija- ja rakentajakoulutuksessa
sisätiloja koskeva tietosisältö integroidaan
kiinteäksi osaksi opetusta. On opetettava
näkemään, tulkitsemaan ja vaalimaan sisätilojen arkkitehtuuria
ja kulttuurihistoriaa osana rakennuskokonaisuutta.
Huomiota on tällöin kiinnitettävä tilajaottelun,
pintakäsittelyjen, materiaalien ja muotojen
ohella kalusteisiin, valaistukseen, ilmanvaihto- ja
lämmitystekniikkaan sekä rakennetekniikkaan sisätiloja
muovaavina tekijöinä. Irtokalusteiden ja valaisimien
merkitys sisätilalle tulee koulutuksessa tuoda
esiin. Opetuksen tulee esitellä vaihtoehtoisia,
kulttuurihistoriallisiin sisätiloihin paremmin soveltuvia
talotekniikan ja LVIS -tekniikan ratkaisuja.
Rakentamiseen liittyvään insinööriopetukseen on
liitettävä osuus oman tieteenalan historiasta, jotta
opitaan tuntemaan paremmin menneen ajan tekniset
järjestelmät ja osataan hyödyntää ja uudistaa
niitä rakennukselle ominaisella tavalla.
Opetusministeriön ja opetushallituksen tulee pitää
huoli siitä, että rakennusten sisätilojen historiaa
ja suojelua koskevaa opetusta sisällytetään koulutuksen
kaikille tasoille
15. Työryhmä esittää, että sisätilojen oikean vaalimisen
edistämiseksi laaditaan asiantuntijoiden kirjoittamista
artikkeleista koostuva suunnittelijoille ja
suurelle yleisölle kohdennettu käsikirja, joka käsittelee
sisätilojen ja niiden yksityiskohtien historiaa, eri
aikakausille luonteenomaisia sisustamistapoja sekä
ohjaa korjaustöissä tehtäviä sisätilojen ominaispiirteitä
kunnioittavia ratkaisuja.
Käsikirjan toteuttamiseksi muodostetaan Opetusministeriön,
ympäristöministeriön, opetushallituksen
ja Museoviraston asiantuntijoista koostuva toimituskunta.
Carl Ludvig Engelin suunnitelma Sundmanin taloksi 1817, HKM.
sivun alkuun

Tietoa historiasta ja kulttuurihistoriallisesta arvosta sekä tietoa korjaushankkeisiin
 
Rakennuksen historiaan ja merkitykseen liittyvää
tietoa voi hakea maakuntamuseoista ja paikallisista
museoista, niiden kokoelmista ja arkistoista. Rakennushistoriaan
liittyvää tietoa ja vanhaa inventointitietoa
löytää Museoviraston kuva-arkistosta ja rakennushistorian
osaston arkistosta. Suomen rakennustaiteen
museon julkaisu Mistä tietoa rakennusten historiasta.
Lähdeopas ammattilaisille ja asiantuntijoille
on tarkoitettu apuneuvoksi kaikille niille, jotka haluavat
tietää enemmän asuintalostaan ja ympäristöstään.
Tämän mietinnön liitteenä oleva kirjallisuusluettelo
on laadittu tiedon etsijän avuksi.
• Rakennusvalvontavirastosta voi tiedustella suunnittelijoita,
joilla on kokemusta hienovaraisesta korjaustyöstä. Suunnittelijan
hakemisessa kannattaa tutustua Sisustusarkkitehdit
SIO:n sivuihin www.ornamo.fi/sio/suunnittelupalvelut sekä
arkkitehtitoimistojen liiton, ATL:n sivuihin www.atl.fi
• Käytännön korjausohjeita antavat eri puolilla maata olevat
aluearkkitehdit www.ymparisto.fi/aluekayt/ sekä neuvontaarkkitehti
Etelä-Savon maakuntaliitossa www.esavo.fi
• Eri puolilla maata sijaitsevat korjauskeskukset välittävät
korjausneuvoja, käyttökelpoisia vanhoja rakennusosia ja
materiaaleja. Osa niistä toimii maakuntamuseon yhteydessä
kuten Toivo Porissa, Rubrica Tammisaaressa ja Pora Oulussa.
Osa on säätiöiden ylläpitämiä ja muutamat toimivat yhdessä
kunnan ja rakennusvalvonnan kanssa, kuten Curatio
Paraisilla, Tammela Raumalla, Salvus Porvoossa,
Naulankantaan rakentamiskeskus Joensuussa, Lepistö
Varkaudessa, Stundars Sulvassa ja Aidon rakentamisen
keskus Vetelissä. Koulujen yhteyteen perustettuja ovat Lastu
Lapinlahdella, Herrala Ilmajoella, Virmo Mynämäellä.
Yhteystiedot löytyvät kootusti Museoviraston ulkoisilta sivuilta
www.nba.fi/MONUMENT/restaurointi
• Sisätilojen maalaus- ja konservointikorjauksiin perehtyneitä
ammattilaisia löytyy www.konservaattoriliitto.fi ja
www.smml.fi sekä www.restaurointi.net
• Museoviraston korjauskortisto opastaa korjaamaan ja
kunnostamaan vanhaa rakennusta hienovaraisesti ja
taloudellisesti. Rautatierakennusten korjausohjeissa kerrotaan
puurakennusten rakentamistavasta, vanhan, hyvistä
rakennusaineista taidolla tehdyn rakennuksen arvosta ja
rakennustyypin historiasta. Niissä annetaan myös tietoa ja
sivun alkuun

Vaalimisperiaatteita suunnittelijoille ja korjaajille
 
1. Rakennus on arkkitehtoninen kokonaisuus,
jonka ulkoisen hahmon ja sisätilojen on oltava sopusoinnussa.
Vaali huonejakoa ja sisätiloja osana arkkitehtuuria.
2. Sisätilojen korjaamisessa muista jo antiikista
periytyvät hyvät periaatteet: käyttökelpoisuus, kestävyys
ja kauneus.
3. Sisätilojen tunnelman luovat niihin varta vasten
tehdyt kiinto- ja irtokalusteet, valaisimet, koristeet,
pinnoitemateriaalit ja värit. Mukauta ne hienovaraisesti
korjaten nykytilanteeseen. Säilytä ensisijaisesti,
muuta vain todellisesta tarpeesta.
4. Muuttuva käyttö vaatii aina rakennuksen ja
tilojen huolellisen analyysin sekä kulttuurihistoriallista
vastuuntuntoa. Ihminen joustaa helpommin
kuin rakennus.
5. Selvitä ennen töihin ryhtymistä sisätilojen historia
korjaus- ja muutosvaiheineen. Tunnista ja analysoi
huolella niiden ominaispiirteet ja vedä perustellut
johtopäätökset suunnittelun tueksi.
6. Jokainen alkuperäisrakenteisiin kohdistuva
purkutoimenpide tai materiaalin korvaaminen uudella
vähentää kohteen autenttisuutta ja tietää usein
lisäkustannuksia. Minimoi muutokset.
7. Rakenteet ja arkkitehtoniset yksityiskohdat
ovat pysyviä, tekniset laitejärjestelmät ovat hyvin
pian muuttuvia. Älä perusta ratkaisujasi laitteiden
vaan arkkitehtuurin varaan.
8. Lyhytikäiset muoti-ilmiöt eivät kuulu historiallisiin
rakennuksiin eivätkä tue kestävää kehitystä.
Vältä pinnallisuutta.
9. Patina on syntynyt pitkän ajan kuluessa, sitä ei
voi keinotekoisesti luoda. Anna käytön jälkien näkyä
ja säilyä, kunnioita rakennuksen ikää.
10. Dokumentoi korjaukset ja muutokset huoltokirjaan.
Et ole rakennuksen viimeinen korjaaja.

41
ohjeita miten rakennuksia voi korjata hellävaraisesti ja niiden
ominaislaatua kunnioittaen. Korjauskortteja voi tilata
postiennakolla osoitteella Museovirasto, julkaisutilaukset,
PL 913, 00101 Helsinki tai kirjatilaus@nba.fi.
sivun alkuun

Kansainvälisiä sopimuksia ja suosituksia
sivun alkuun

UNESCO

The Venice Charter. International Charter for the
Conservation and Restoration of Monuments and Sites,
1964
Kansainvälinen julistus monumenttien suojelusta
ja restauroinnista. Venetsian kokous johti 1965
UNESCOn alaisen muistomerkkien suojelujärjestön
ICOMOSin, Internaltional Council on Monuments
and Sites, perustamiseen. Järjestö otti perusasiakirjakseen
Venetsian julistuksen.
  sivun alkuun

Euroopan neuvoston sopimuksia

Convention for the Protection of the Architectural
Heritage of Europe, ETS No 121, Granada 1985
Euroopan rakennustaiteellista perintöä koskeva
yleissopimus, koskee rakennuksia ja rakenteita kohteita,
joilla on arkeologista, tieteellistä, sosiaalista tai
teknistä merkitystä, mukaan lukien kiinteä sisustus.
Sopimusta koskevassa selvitysraportissa Explanatory
report on the Convention for the Protection of
the Architectural heritage of Europe kiinteään sisustukseen
luetaan rakennukseen suunniteltu sisustus,
puuosat, listat, veistokset, freskot, lasimaalaukset,
tekniset laitteistot.
sivun alkuun

Euroopan neuvoston suosituksia

Resolution concerning the adaptation of laws and
regulations to the requirements of integrated conservation
of the architectural heritage No (1976) 28
Termillä monumentti suosituksessa tarkoitetaan
niin huomattavia kuin vaatimattomampiakin rakennustaiteellisia
saavutuksia, niiden sisustuksia samoin
kuin monumentaali veistoksia, joilla on historialista,
arkeologista, tieteellistä, kulttuurista tai sosiaalista
merkitystä. Erityisesti asuinrakennusten korjauksissa
on niiden sisätilat otettava huomioon ja hellävaraisesti
säilytettävä ja sovitettava nykykäyttöön.
Recommendation on the protection of the twentiethcentury
architectural heritage N0 R (1991) 13
Sopimuksella pyritään suojelemaan kaikkein merkittävimpien
arkkitehtien modernin kauden töitä
mutta myös vähemmän tunnettujen suunnittelijoiden
töitä, joilla on merkitystä modernismin kauden
arkkitehtuurin ja historian kannalta. Suojelu on tarpeellista
laajentaa koskemaan sisustuksia ja kalustuksia,
jotka on suunniteltu yhtä aikaisesti rakennuksen
kanssa ja jotka korostavat arkkitehdin luovaa
työtä.
Recommendation No R (1998) 4 on measures to
promote the integrated conservation of historic complexes
composed of immoveable and moveable property
Rakennuksiin, joilla historiallista, arkeologista,
tieteellistä, sosiaalista, teknistä tai kulttuurista merkitystä,
luetaan kuuluvaksi myös niissä oleva irtaimisto.
Irtaimiston erottaminen rakennuksestaan
vähentää tuleville sukupolville jäävää yhteistä eurooppalaista
kulttuuriperintöä.
Uusi valaisin Turun tähtitornissa, arkkitehtitoimisto Laiho-
Pulkkinen-Raunio. Kuva SRTM.
sivun alkuun

42
Kirjallisuutta
Aalto, Alvar & Aalto, Aino, Ravintola Savoyn sisustus. Arkkitehti
1937.
Alvar Aalto, Villa Tammekan. Toim. Henri Teilo ja Maija Mäkikalli.
Turun yliopisto säätiö 2000.
Aaltonen, Hilkka, Raahe, vanha kaupunki, ohjeita asukkaille,
moniste.
Allmänna råd om ändring av byggnad. Boverket BÄR 1996.
Amberg, Anna-Liisa, Elokuvateatterit Olympia, Scala, Apollo ja
Maxim: vuosisatamme interiöörityyppi hakee muotoaan.
Taidehistoriallisia tutkimuksia 13, 1993.
Amberg, Anna-Liisa, Eliel Saarisen sisustustaide 1896 – 1923.
Taideteollisuusmuseo 1984.
Amberg, Anna-Liisa, Helsinkiläisten kerrostalojen porrashuoneet
vuosina 1896 – 1903. Helsinki 1972.
Antti Nurmesniemi, Ajatuksia ja suunnitelmia. Helsingin
kaupungin taidemuseo, 35, 1992.
Brummer, Arttu, Taideteollisuuden tulisielu. Toim. Marianne Aav.
Taideteollisen korkeakoulun julkaisuja B 20, Helsinki 1991.
Carl Ludvig Engel 1778 – 1840. Näyttely Helsingin tuomiokirkon
kryptassa 1990. Näyttelyluettelo. Toim. Henrik Lilius.
Dahl, Kaj ja Gardberg, C.J., Suomen kartanoita. Otava 1989.
Eliel Saarinen, Suomen aika. Toim. Marika Hausen, Anna-Liisa
Amberg et al. Otava 1990.
Elokuva ja arkkitehtuuri. Toim. Mikael Sundman.
Rakennustaiteen seura 1996.
Esineitä ympärillämme. Suomen Taideteollisuusyhdistys 1981.
European cultural heritage. Intergovernmental co-operation,
collected texts. Council of Europe 2000.
Hakala-Zilliacus, Liisa Maria, Suomen eduskuntatalo,
kokonaistaideteos, itsenäisyysmonumentti ja kansallisen
sovinnon representaatio. SKS:n 875, 2002.
Hannula, Antti, Hesa leffat. Helsinki 1991.
Heikkinen, Heinämies, Jaatinen, Kaila, Pietarila, Talo kautta
aikojen. Kiinteän sisustuksen historia. Rakentajain kustannus
1989.
Helsinki sisältä, Helsingforsinteriörer. Toim. Iris Helkama.
Sisustusarkkitehdit SIO 1996.
Herrgårdar i Finland I– III. Red. Gabriel Nikander och Kurt Antell.
Helsingfors 1928, 1929.
Högström, Hilkka, Helsingin rautatieasema. VR-yhtymä 1996.
Högström, Hilkka, Lasipalatsi. Lasipalatsin mediakeskus 1999.
Ilmari Tapiovaara, sisustusarkkitehti. Toim. Jarno Peltonen.
Taideteollisuusmuseon julkaisuja 11, 1984.
Kaila, Panu, Talotohtori, rakentajan pikkujättiläinen. WSOY 1997.
Kansainväliset julistukset. ICOMOS, Suomen osasto1992.
Kivinen, Paula, Tampereen jugend-arkkitehtuuri ja taideteollisuus.
Otava 1982.
Koivula, Jukka, Kristinestad, riktlinjer för byggnadsvård. Staden
Kristinestad 1999.
Kärki, Pekka, Katoavat interiöörit. Arkkitehti 1/1997.
Lilius, Henrik, Ihmisen suhde aikaan. Arkkitehti 7/1990.
Lilius, Henrik, Imatran valtionhotelli, arkkitehtuurihistoriallinen
selvitys ja restaurointiohjelma. Helsinki 1983.
Lindqvist, Leena, Taiteilijakoteja. Otava 1997.
Lisa Johansson-Pape. Taideteollisuusmuseon julkaisuja 19,
Taideteollisuusmuseo 1986.
Lydecken, Arvid, Suomalaisia taiteilijakoteja ja taiteilijoita. WSOY
1927.
Mistä tietoa rakennusten historiasta. Lähdeopas ammattilaisille ja
asiantuntijoille. Toim. Juhana Lahti. Suomen rakennustaiteen
museo 2001.
Moorhouse, Jonathan, Helsingin jugendarkkitehtuuri 1895 –
1915. Otava 1987.
Muodon kuvat 1960 – 1990. Toim. Juliana Balint.
Teollisuustaiteen Liitto Ornamo 1991.
Mäkinen, Anne, Suomen valkoinen sotilasarkkitehtuuri 1926 –
1939. SKS 2000.
Niiranen, Timo, Miten ennen asuttiin. Vanhat rakennukset ja
sisustukset. Otava 1981.
Nikula, Riitta, Sankaruus ja arki. Suomen 50-luvun miljöö.
Suomen rakennustaiteen museo 1994.
Niskanen, Aino, Osuusliike rakentaa. Tammi 1987.
Nokela, Leena, Sisustustyylit antiikista nykyaikaan. Otava 1992.
Ornamo, Book of Finnish Design. Ornamo r.y. 1962.
Rakennettu aika, ICOMOSin Suomen osasto 25 vuotta. Toim.
Maija Kairamo et al. Tammisaari 1993.
Rakennusperintöstrategia. Valtioneuvoston päätös 13.6.2001.
Rönkkö, Marja-Liisa, Lehto, Marja-Liisa, Lönnqvist Bo, Koti
kaupungissa. 100 vuotta asumista Helsingissä. Tammi 1986.
Saarikangas, Kirsi, Asunnon muodonmuutoksia, puhtauden
estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. SKS
julkaisuja 860, 2002.
Setälä, Salme, Miten sisustan asuntoni. Otava 1929.
Soikkeli, Anu, Suomen vanhat pappilat – menneisyyden
tulevaisuus. Oulun yliopisto 2000.
Strengell, Gustaf, Koti taideluomana. Esitys sisustustaiteen
alkuperusteista. Otava 1929.
Suomalaisia koteja. Toim. Ella Grönroos. Porvoo 1950.
Suomen arkkitehtuuripolitiikka. Valtioneuvoston
arkkitehtuuripoliittinen ohjelma 17.12.1998.
Suomen eduskuntatalo. Toim. Väinö Hakkila, J. S. Sirén, H. J.
Viherjuuri. Helsinki 1938.
Suomen kansallisteatteri – teatteritalo ennen ja nyt. Toim. Maria-
Liisa Nevala. Otava 2003.
Suomen liike-elämän arkkitehtuuria. Toim. Martti Jaatinen, Heikki
Havas ja Aarno Ruusuvuori Suomen arkkitehtiliitto 1959.
Suonto, Yrjö, Varjele modernia! Modernin arkkitehtuurin
ominaispiirteiden säilyttämisen puolesta rakennuksia
korjattaessa. Rakennustaiteen seura 1995.
Säätytalo. Toim. Vilhelm Helander. Edita 1999.
Tallqvist, Tore, Schulman, Sari, Elävä kirkkorakennus, aika ja
ajankohtaisuus restauroinnissa. TTKK 1998.

43
Tapiolan koteja. Toim. Annikki Toikka-Karvonen. Werner
Söderström Osakeyhtiö 1963.
Tolvanen, Juhani ja Järvinen, Ilari, Saunasta Savoyhin. Sisätilojen
Helsinkiä. Tammi 1999.
Valjakka, Ilmo, Imatran valtionhotelli. Restaurointi ja uusi
kongressihotelli. Arkkitehti 8/1987.
Valtion rakennusperinnön vaaliminen. Toim. Maire Mattinen.
Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 19, 1997.
Vanha Rauma. Kaupunkimaisten yhdyskuntien
kehittämiskampanja, julkaisu 2/1982.
Wickberg, Nils Erik, Uusrenessanssin kohtalo. Arkkitehti
6 – 7/1960.
Yhteiset olohuoneet. Näkökulma suomalaiseen
sisustusarkkitehtuuriin 1949 – 1999. Toim. Minna Sarantola-
Weiss. Otava 1998.
Yliopiston Helsinki. University architecture in Helsinki. Toim. Eea
Pekkala-Koskela. Helsingin yliopisto 1989.

ISBN 952-442-505-X
sivun alkuun