Nämä meidän tavallisimmat asuinhuone-ovemme ovat rakennetut toisiinsatapitetuista raamipuista ja niiden välille upotetuista täytetauluista eli peileistä. Raamioven paras ominaisuus on se että sen kokonaismitat pysyvät muuttumattonima vaikka ovi itse olisi kuinka suuri tahansa; sitäpaitsi se on tämä ovi kestävä, kevyt ja kaunis. Tavallisesti kykenee 8 raamipuiden keskenäistä tappiliitosta pitämään ovea karsastumatta vinkkelissä, jos vaan nuo tappiliitokset ovat tarkasti tehtyjä (Kuva 70). Kymmenellä tappiliitoksella kokoonpantu ovi näkyy kuvassa 71; kahdellatoista kuvassa 72. Ainoastaan neljän tappiliitoksen avulla koottu ovi saadaan pysymään vinkkelissä vaan siten että raamipuut tehdään hyvin leveitä ja sarananpuoleinen pysty raamipuu varustetaan tynkikyljellä kuvan 73 mukaan. Huomattava on että tappiliitoksissa tapinlävet aina hakataan pystyraamipuihin ja poikkiraamipuiden päihin muodostetaan tapit, eikä päinvastoin.
   Peilit ovat yleensä sitä kestävämpiä kuta kaidempia ne ovat; paras peilileveys on noin 30sm ja suurin pituus noin 1 m.
   Raamiovet ovat rakennettavat hyvistä ja suorista ainepuista, jotka eivät enään yhteenkoottuna saa kuivua tai paisua. Asuinhuoneen oven tarvepuut ovat siis kuivatettavat huoneen lämmössä, ulko-oven tarpeet ulkoilmassa. Kieroista taikka puolikuivista aineista tehty ovi karsinoituu ja vetäytyy kieroksi, jota ei enää voi korjata.
  Raamiovien ulkonäkö vaihtelee pääasiallisesti eri peilijaon mukaan. Mutta se voipi myös olla erillainen raamin ja peilin välisen liitoksen ulkomuotoon ja koristeluun nähden. Raamipuiden sisäsärmä voipi nim. olla joko suorakulmainen, tylsäkulmainen tai ruusattu (profileerattu).
   Ovea, jonka raamikappalten sisäsärmät ovat suorakulmaiset ja koristelemattomat, nimitetään kivifasooniin laadituksi (Kuva 70). Se on rakenteeltaan vahva ja helppotekoinen; nurkkatappien olkapäät ovat suorakulmaiset (Kuva 74). Välitappiliitos väkyy kuvassa 84. Tämmöistä ovea voidaan luontevasti kaunistaa siten että särmiin veistetään faasileikkauksia (Kuv. 79 ja 80).

   Kauttaaltaan faasisärmäinen ovi syntyy kun raamien sisäsärmät höylätään tylsäkulmaisiksi. Taamitappien kylkiaolkapäät tehdään silloin teräväkulmaisiksi (kuva 75).
   Asuinhuoneiden ovet tehdään usenmiten »ruususärmäisiä» s.o. raamia ja peiliä erottaa toisistaan kauttaaltaan kiertävä ruusauslista (Kuvat 71 ja 72). Tämä lista voipi olla yksinkertaisesti raamin syrjästä höyläämällä muodostettu, jolloin ovea nimitetään kuosiltaan »puoliranskalaineksi». Raaminkappalten keskenäiset tappiliitokset voidaan tällaisessa ovessa laatia kahdella tavalla.
   Ensiksi voidaan antaa ruusaussärmän kulkea liitoskohtienkin kautta. Tämä tapa on hyvä ja vahva, mutta vaikearakenteinen, sillä tappien kylki-olkapäät ovat muodostettava niin että ne tarkoin sopivat särmäruusaukseen (Kuv. 85). Tällaisia ovia rakennetaan paraiten tahtaissa, missä helposti voidaan koneellä höylätä kaikennäköisiä ruuauksia eli profiileja.
   Toisen tavan mukaan ei raamipuiden ruusatut sisäosat mene liitoskohtein lävitse, vaan pysähtyvät niiden sisänurkkauksiin, muodostaen niissä keskenään kiirinkiliitokset. (Kuva 76.) Näin rakennetun oven huono ominaisuus on se, että sen ravistuessa kiirinkiliitokset aukenevat, jolloin niiden lävitse voipi päiväkin päästä paistamaan, jos nim. peili ei olotu niin syvälle raamin sisään kuin ruusaus sen kyljessä on leveä. Läpinäkyumisen estämiseksi upotetaan kiirisauman sisään esim. peltinkaistale.
   Puoliranskalaisen näköisen oven voipi laatia kivifasooniovesta siten että raamien ja peilien väliset saumat reunustetaan raamiin naulatuilla ruusauslistoilla (Kuvat 82). Jos nämät reunuslistat ovat niin laaditut että ne peittävät osan raamin syrjästäkin, niin sytyy n. s. ameriikkalainen ovi, joka on luja, rikasmuotoinen ja helppotekoinen (Kuva 87). Mutta haaskattu on se silloin kun peilin syrjä ruusauslistojen välissä on irtonaisella listalla jatkettu, kuten kuvassa 87, osa S näyttää.
   Puoliranskalaisen oven voipi tehdä rikkaamman näköiseksi siten että raamin päälle naulataan ruususärmän viereen ruusauslistoja (Kuva 86).
   Peilin ja raamin väliin voipi ruusauslistan ovan tehdä aivan erinäisistä kappaleistakin, jotka nurkissa liittyvät toisiinsa kiirinkin ja litsin avulla (Kuva 30). Näin laadittua ovea nimitetään täysiranskalaiseksi (Kuva 88).
   Suuret ovilevyt voidaan siten rakentaa pienien ja harvalukuisien peilien avulla että raamikappalten ja peilien välille tulevat toiset raaminkehät (Kuv. 89 ja 90). Tätä tapaa käytetään ulko-ovissa, jotka siten tulevat rikkaamman näköisiä, mutta samalla heikompia (Kuva 108).
   Kaappiovien  nurkkaliitoksena on useinmiten litsi; peilit kiinnitetään niissä jälestäpäin listojen avulla (Kuv. 77 ja 78).
   Kivifasooniovi rakennetaan seuraavalla tavalla:
   Kun raamikappaleet ovat sahatut ja höylätyt saman paksuisiksi, uurretaan niihin peiliä varten 10-15 mm syvä ja 8-10 mm leveä uurros eli nootti. Sitte merkitään tappireikien paikat ja suuruudet sekä hakataan reijät (hiukan levemmiksi raamin ulkosyrjässä); nurkkatapit tehdään kuvan 74, ja välitapit kuvan 84 mukaan. Tappi p, kuvassa 74, estää poikkiraamikappaleen kierostumista. Raamipuut kootaan, passataan vinkeliin eli niin että nurkat tulevat suorakulaisia, ja saumoja parennetaan.
   Peilit kootaan tavallisesti liimaamalla useampia lautoja rinnakkain. Liimauksen kuivattua häylätään ne sileiksi ja sahataan 2-3 mm raamipuiden uurrospohjan välimittoja pienemmiksi. Peilien reunat höylätään friisihöylällä niin ohueksi että ne tarkasti sopivat raamiuurrokseen. Sitävarten täytyy käyttää irtonaista kovaa puupalaa (Kuva 81), johon raamin uurros on höylätty, ja sillä aina koetellaan kuinka paljo peilistä vielä saapi höylätä.
   Sitte kun oven kappaleet ovat valmiit ja yhteensovitetut, liimataan raamipuiden tappiliitokset kiinni ja liitoksen ollessa puristimessa (Kuvan 97 mukaan), lyödään tappien suuteiksi varovaisesti pari liimaan kastettua kiilaa ja koko ovilevy jätetään hammaspuiden väliin kuivumaan.
   Ennen lyötiin tappiliitoksien läpi 2-4 puupinnaa raamikehän jäykkyyden lisäämiseksi (Kuva 79). Tämä tapa oli muuten kyllä hyvä, mutta samalla rumentava, sillä pinnojen päitä ei voi millään peittää huoaamattomaksi; ei edes öljymaalauksella.
   Kuvista 91-97 näkyyy, mitenkä puoliranskalainen ovi rakennetaan kun ruusaussärmät nurkkauksissa muodostavat kiirinkiliitoksen. Tällöin tehdään raamien tappiliitokset ensiksi ja kappaleet passataan yhteen ja sitte vasta höylätään ruusaus raamikappalten sisäsyrjiin.
   Eri tarkoituksiin käytettynä nimitetään raamiovea eri tavoin:
   a) Kammarin ovi tehdään yksisiipinen (Kuv 70-73), Tavallinen suuruus 0,9x2,1 m. Raamipuiden mitat: 35x130-45x150 mm; peilin paksuus: 20-25 mm.
   b) Salin ovet ovat pariovia, jonka puoliskot tavallisesti ovat 0,6x2,4 m. Ovipuoliskojen välistä rakoa peittää rakolista, joka kiinnitetään raamikappaleeseen 5-6:lla puuruuvilla (Kuva 100). Mukavamman kulun vuoksi tehdään lukon puolisko joskus leveämmäksi siten että sen lukon puoleinen raamikappale tehdään leveämpi ja varustetaan 2 rakolistalla, joista toinen on vaan syneetrisen ulkomuodon vuoksi (Kuva 99). Tämä rakenne ei sovellu ulko-oviin, sillä ilmanvaihteissa tuo leveä raamikappale siinä määrässä milloin paisuu, milloin kutistuu, että ovi tulee välistä ahtaaksi, lävistä niin ravistuneeksi, ettei tahdo lukossa pysyä.
   c) Lasiovissa (Kuva 101) tehdään oven yläosan peili lasipelteistä, jotka raamipuihin kiinnitetään tavallisesti puulistojen avulla. Jotta lasioven kautta pääsisi enemmän valoa ja jotta ovi näyttäisi keveämmältä, niin tehdään raamipuut oven yläosassa usein kaidempia. Väliraamipuun R:n tapin olkapäät tulevat silloin raamin toiseen syrjään nousevia.
   d) Ulko-ovet eli paraadiovet. Näiden rakenne on sama kuin edellistenkin. Muuten tehdään ne suhteellisesti vahvemmista ainespuista, useasti tammesta. Raamipuiden paksuus on 6-7 sm. Niitä koetetaan rakentaa siten, ettei sadevesi pääsisi seisahtumaan rakoihin ja uurroksiin. Sentähden peitetään poikkiraamipuut n. s. vesilistoilla (Kuvat 102-107). Ovi varustetaan sitäpaitsi joko puisella jalkalistalla taikka peltisellä jalkavuorauksella.
   Koska sadevesi ja aurinko vuoroin kostuttavat ja kuivattavat ovea, niin on ovi pidettävä hyvässä maalissa, jos tahtoo estää sitä karsinoitumasta. Sen vuoksi olisi parasta asettaa ovi niin syvälle rakennuksen sisään tai vaustaa se niin hyvällä katoksella ettei sadevesi pääse oven pintaan.
   Ulko-ovissa ei saa olla pitkiä kiirisaumoja, sillä ne aukenisivat väkisinkin jälestäpäin, rumentaen ovea. Missä niitä paitsi ei voida ovea laatia ovat ne peitettävät joko pienillä listoilla tahi metallikoristeilla (Kuva 111).
   Jos ovessa on kaarevia osia, niin tehdään ne kumminkin suorista kappaleista, jotka sahataan kaareviksi ja sitte liimalla ja litsiliitoksella taikka irtonoisilla rutoteiilla (Kuvat 112 ja 114) kiinnitetään toisiinsa. Ainoastaan pieniä 2x3 sm vahvuisia listoja voidaan taivuttamalla käyristää.
   Ulko-ovet ovat useasti samalla lasiovia, joiden lasipinta on rikkimenemisen välttämiseksi joko tehtävä hyvin pieniruutuinen, useoine lyyjypuine (Kuva 111), taikka sitte suojeltava rautahäkillä (Kuva 105). Jälkimäisessä tapauksessa täytyy joko rautahäkin taikka lasin olla irtonaisen ja saranoilla käyvän, jotta lasia voidaan puhdistaa.
   Ulko-ovet voidaan saada lämpimänpitäviä tehokaimmin siten, että samaan karmiin laitetaan molemmille puolille, sekä falssit että niihi sopivat ovet. Nämä kahdenkertaiset ovet ovat kuitenkin epämukavia avata ja sulkea. Sen vuoksi koetetaan saada vaan yhdet ovet niin lämpimiä kuin mahdollista. Tavallinen keino tätä varten on se, että oven peilit tehdään kahdenkertaiset, ilmarako välissä (Kuva 113). Tällaiseen oveen voipi kuitenkin sisä- ja ulkopuolen eri kosteusmäärä vaikuttaa turmiollisesti, raamikappaleita kuperaksi kivertämällä. Vielä parempi on sentähden se tapa, kun ovi rakennetaan kahdesta aivan erinäisestä ohuesta ovesta, liimaamalla niiden raamikappaleet kauttaaltaan vastatusten yhteen.
   Jos lämpimänpitävässä ulko-ovessa tulee olla ikkuna, niin on se tehtävä myös kahdenkertainen, joista sisäpuolisella tulee olla irtonainen, saranoilla kiertyvä kehys. Tätä kehystä avaamalla voidaan tarpeen vaatiessa päästä ikkunaina väliin niitä puhdistamaan tomusta y. m., mitä aina sinne kokoontuu.
...




   Ovikarmit tehdään tavallisesti 7x15 sm ja ikkunakarmit 7x22,5 tahi 6x18,5 sm vahvoista lankuista, joiden tulee olla suoria ja kuivia. Ovikarmiin laaditaan tavallisesti yksi n. s.  falssi, johon ovi sopii sitä suljettaissa (Kuva 123). Tämän falssin leveys on yhtä suuri kuin oven paksuus eli siis tavallisesti voin 4 sm; mutta voipi se olla kapeampikin silloin kuin ovi itse omalla falssillansa peittää karmin särmiä (Kuva 111 a-b).
   Ikkunakarmiin tehdään tavallisesti kaksi falssia, toinen 45 mm leveä, ulkokehyksiä varten, ja toinen 35 mm leveä, sisäkehyksiä varten (Kuva 131).
   Falssin syvyys sekä ovi- että ikkunakarmeissa on 12-15 mm. Falssi tehdään suoraksi höylättyyn karmikappaleeseen sukkelimmin siten että ensin uurretaan noottihöylällä karmin pintaan falssin syvyinen uurros (Kuva 122), jota myöten falssi ensin veistetään kirveellä ja sitte puhdistetaan falssihöylällä niin että falssin pohja tulee reunaa päin vähän kalteva.
   Suorakaiteen muotoisten karmien kokoonpanossa voidaan nurkissa käyttää joko sinkkaus- tahi litsiliitosta. Edellistä tehdessä on huomattava että kamana ja kynnyslankkuihin (kuva 121, B) tuleva tasatapit ja pystylankkuihin tasatappien mukaan laaditut reijät, mihin edelliset kootessa sysätään.
   Vanhanaikuisen sinkkausliitoksen ulkonäön osoittaa kuva 124. Kuvissa 125 ja 126 näkyy nykyään tavallinen sinkkaus. Jos falssin leveys on yli 5 sm, tehdään liitos kuvan 127 mukaan; kuvassa 128 näkyy sama liitos silloin kun se on varustettu n. s. olkapäällä.
   Kun karmia tehdään tehtaissa niin ainespuut ja liitokset muovaillaan koneilla. Nurkkaliitoksena käytetään litsiä, joka liimataan ja naulataan kiintonaiseksi (Kuva 129). Ennen käytettiin litsiliitoksissa samalla kynnys- ja kamanakappaleessa pyällystä (Kuva 139), joka esti pielikappalten siitymisen ulospäin.
   Pienissä ikkunoissa löytyy tavallisesti karmin keskellä pysty postipuu, joka jakaa ikkunan kahteen aukkoon. Suurissa ikkunoissa on sen lisäksi vielä vaakasuora postipuu eli >>luusholtsi>>. Postipuut liittyvät karmin ympäryskappaleihin tappien avulla.
   Nopeatekoisen luusholtsiliitoksen näyttää kuva 133. Vahvempi on kuitenkin kuvan 134 mukaan tehty tapittaminen, ja vielä kauniimmaksi käypi liitos jos luushpltsi itse upotetaan falssin verran karmin pystylankkuihin (Kuva 135).
...

   Karmit kiinnitetään puurakennuksissa ankkurirautojen avulla seinän karapuihin (Kuva 121). Karmin on silloin aina pantava luotiin vaikka seinä olisikin viho tahi kiero.
   Tiiliseiniin voidaan karmit kiinnittää kono seinää muuratessa taikka jälestäpäin. Edllinen menettelytapa on yleinsi, sillä karmit ovat silloin myös muutauksen ohjeena. Mutta samalla tunkee kosteus tuoreesta muurista karmiin sitä paisuttamaan. Tätä koetetaan estä siten että karmin takapinta enne muuraamista tervetaan ja vuorataan joko tervapaperilla taikka asvalttihuovalla.
   ...
   Julkisissa rakennuksissa, missä karmitkin tavallisesti ovat tammipuusta, asetetaan ne aina paikoilleen vasta sitten kun seinämuuri rappauksineen on kuivunut. Muurauksen ohjeena käytetään ikkuna- ja ovi-aukoissa silloin tavallisesti hylkylaudoista kyhättyjä työkarmeja ja aukkojen molemmille kyljille muurataan tervattuja puuklosseja, mihinkä itse karmit jälestäpäin puutuveilla kiinnitetään (Kuvat 141, R ja 145).
   Ilman puuklosseja voipi ikkunakarmin kiinnittää muurisaumaan lyödyn piikin avulla, joka lisäksi naulaamalla on karmissa kiinni (Kuvat 141, B ja 146). Samaten voidaan ovikarmi kiinittää ennakolta oven pieliin muutattujen kramlarautojen avulla, joihin karmi esim. puuruuveilla yhdistyy (Kuva 147)
   Karmin ja muurin välinen aukko on varsinkin ulko-seinissä tehtävä tiiviiksi. Paras keino on raon tilkkiminen tervatuilla rohtimilla ja päällystän kittaaminen tervan ja kalkin sekaisella puurolla. Rako on lopuksi peitettävä rappauksella ja sisäpuolelta kernaimmin vielä joko puulistalla taikka meijun paneelipeitteellä.
   Ovikarmien kynnys on nostettava 20-25 mm permantoa ylemmäksi, jos ovi erottaa kylmiä taihi puolikylmiä ja lämpöisiä huoneita toisistaan. Muissa tapauksissa voidaan kynnys laskea aivan permannon tasalle, jolloin oven alasyrjä ja permannon väliin jääpi 15 mm korkea rako.
   Ulko-oven karmin kynnyskappale tehdään kivirakennuksissa kernaimmin valuraudasta samanluotoiseksi kuin puusta tehtymin; taikka jätetään se kokonaan pois, jolloin kynnyksenä on harmaa kivilaatta ja sen syrjässä hakattu falssi, joka juoksee kaarmin falssin kanssa yhteen.
   Vuorilaudat, jotka peittävät karminja seinän välisen raon, lyödään lankanauloilla karmiin kiinni. Ovivuorilaudat eivät ulotu permantoon saakka, vaan on niiden alapäässä noin 20 sm korkea sokkelilista, jotta permantoa ylösotettaissa ei tarvitse repiä vuorilautoja vaan ainoastaan sokkelilistat irti. Vuorilaudat liittyvaä nurkissa tavallisesti kiirinkiin ja kiinnitetään ne toisiinsa kiirin poikitse luyödyillä nauloilla. Ainoastaan paksuja vuorilautoja voidaan nurkissa liittää yhdistetyllä kiirinki- ta lapaliitoksella.
  


Kuva Museovirsaton korjauskortista. Kuvan sanotaan olevat G.E Aspin kirjasta.
Jostain syystä karmipuut on tehty lankusta, jonka keskellä kulkee puun sydän.

...

   Koska puusepäntöihin kuuluu myös solitusten (pislaakien) kiinnipano, yhdessä ovien ja ikkunain paikoilleen passaamisen kanssa, niin tehdään tämän ohella myös selkoa tavallisimmista ovi- ja ikkunasolituksista.
   Ovisolituksia ovat: saranat, lukot, reekelit ja ovensulkijat sekä työnttöovissa vielä työntörullat tahi kuulat kiskoineen.
   Alkuperäisimmät saranat ovat tappinapa-saranat, joita nykyän käytetään vain raskaissa porteissa.
   Yksinkertaisimmat nykyään käytetyistä saranoista ovat pienasaranat, joita käytetään lauta- ja pielaovissa. Ne ovat tavallisesti lähes oven leveyden pituisia ja naulataan ne joko pienan päälle taikka sitä vastaan oven toiselle puolelle.
   Sarvisaranat ovat edellisistä kehittyneitä, muodoltaan monihaaraiisia (Kuva 67). Ne soveltuvat erinomaisesti vuorattuihin oviin ja vahvistavat, samoin kuin pienasaranatkin ovea melkoisesti. Erittäin rikasmuotoisia varsisaranoita on ennenvanhaan käytetty kirkonovissa ja käytetään niitä vieläkin.
   Raamiovissa sopii käyttää edellisistä muodosteltuja ristisaranoita (Kuva 218) ja kulmausrauta-saranoita (Kuva 220), mutta yleisimin niissä kuitenkin käytetään eväsaranoita (Kuva 219).
   Eväsarajoissa kiinnitetään ruotopuoli tavallisesti karmiin ja >>kuppipuoli>> ovilevyyn. Voiteen pysymiseksi narisemisen estämiseksi olisi kuitenkin päinvastainen tapa edullisempi.
   Yksisiipisiin oviin tulee tavallisesti 2 saranaa; suuriin parioven puoliskoihin 3 kumpaankin. Kahta saranaa asettaissa jaetaan oven korkeus 7 osaan, jolloin saranain päälle ja alle jää 1 osa ja väliin 5 osaa. Kolmella saranalla varustetun oven korkeus jaetaan taas 12 osaan; ja ylä- ja alapuolelle sekä saranain väliin jätetään samat määrät osia kuin edellisessäkin tapauksessa.
   Kuvissa 221 ja 222 näkyy ruuvikierteisiä eväsaranoita, jotka ovea avattaessa nostavat sitä kiereen korkeuden verran ylös, jotenka ovi valtoimieksi päästyä laskeutuessaan itselleen sulkeutuu.
   Vieterillä varustettua, itsellään ovensulkeva eväsarana on kuvassa 223 halkileikattuna. Vieterisaranoita käytetään yleisesti myös kahdenpuolen aukenevissa heiluriovissa; niiden muoto kuvassa 227.
   Verrattain raskaissa ulko-ovissa on tarpeen käyttää erityisiä voimakkaita sulkijoita, jotka samalla estävät oven liian nopeaan >>lyöden>> kiinnimenemään. Kuvassa 226 näkyy semmoinen sulkija oveen kiinnitettunä; kuva 230 näyttää toisen halkileikattuna. Se esittää onton saranalla kiertyvän sylintelin, jonka sisässä, ovea avattaessa, liikkuu mäntä pohjasta kantta kohden. Oven valtoimeksi jätettyä painaa auvastessa kokonpuserrettu vieteri männän jälleen pohjaan, sulkien samalla oven; mutta männän liikaa nopeutta estää sen edestä työntyvä ilma, joka alussa pääsee vaan pienen reijän (r) kautta sylinterin pohjapäästä ulosvirtaamaan, kunnes oven lähes lukkoon mennessä, sylinterin pohjaa vastaan painava vieteri (c) avaa ilmalle vapaan pääsön.
   Oven sulkijoina niiden kiinni ollessa, käytetään elillaisia lukkoja. Asettamisen suhteen ovat ne kahdenlaisia, nim. joko oven päälle kiinnitettyjä taikka sen sisään upotettuja. Kun jälkimäisiä käytetään raamiovissa, niin on huomattava ettei mitään vaakasuoraa raamipuuta pidä jättää juuri lukon korkeudelle - noin 1,2 m pernmannosta, - sillä raamikappalten liitos tulisi silloin lukkosyvennyksen kautta turmelluksi.
   Upotetun lukon erikoisosat näkyvät kuvassa 231. Siinä on kolme eri sulkemislaitosta.
   Tölkkää a likuttaa vasemmalle kahvan kanssa kiintonainen kulmavipu c, jolloin tölkän vaakasuoraa liikkumista ohjaa lovikappale b ja kylkipelti u. Sekä vieteri että e painavat tölkkää itsellään ulostulemaan kun kahvaa ei paineta. Tölkän viisto pää helpoittaa sen menoa omaan sulkuloveensa lukon tartuntapeltissä.
   Reekeliavaimen tölkän f:n kulkua ohjaa pohjapeltiin kiinnitetty tappi g ja sen pääsöreikä kylkipeltissä. Reekeliavain kiertyy kaaririhlastossaan kaksi kertaa ympäri, nostaen kummallakin kerralla vieteriä h ja sen kukkua lovesta i sekä työntäen tölkkää kummallakin kerralla lovien i i välisen matkan.
   Yöreekeliä voidaan vaan yhdeltäpuolen sulkea kiertokahvalla, jolloin vipu q työntää sen tölkän o ulos.
   Lukkokotelon pohja- ja kansipeltiä yhdistävät toisiinsa välityngät r, r ja ruuvit s, s. Kotelo itse kiinitetään loveensa kahden, kylkipeltin päissä läpimenevän ruuvin avulla. Lukon tartuntapelti, jossa kaikilla kolmella tölkällä on reikänsä, kiinnitetään yksisiipisissä ovissa karmiin; pariovissa toisen ovipuoliskon raamin syrjään. Tämä toinen ovipuolisko pysyy silloin paikallansa sen rakolista-raamin ylä- ja alasyrjään upotettujen ja kiinnitettyjen reekeleiden avulla (Kuva 224).
   Tavalliset lukot voipi tiirikalla avata. Missä tätä mahdollisuutta tahdotaan välttää on n. s. varmuuslukkoja käytettävä. Kuva 232 näyttää sellaisen sisuksen. Siinä eroaa tölkkä a tavallisen lukon tölkästä siten, että sen varteen on kiinitetty tappi b, jonka edestakaisin liikkumista on uiseita vierekkäisiä pidätyslevyjä estämässä. Pidätyslevyt ovat erimuotoisilla >>ikkunoilla>> varusatetut ja vaan oikea avain, jonka lehdessä on kutakin levyä vastaava porras, voipi kiertäessä nostaa pidätyslevyt siihen korkeuteen että tappi c₁ c₂ c₃ c4 voipi kaikkien niiden läpi kulkea. Kullakin pidätyslevyllä on oma painovieterinsä v, joka pitää levyn alaslaskettuna, muuten paitisi lukkoa avattaessa.
   Työtöoven solituksia selvittävät kuvat 118-120. Ovilevy riippuu siinä kahden kiskorautaa myöten pyorivän rauta- tahi messinkirullan varassa. Oven alasyrjä on myös varustettu kiskolla, joka kulkee lattiaan upotetussa I_I -raudassa.Ovi voidaan nostaa paikoilleen ja sen rullia päästään voitelenmaan nostamalla ovimeijun kattopaneelausta, joka on raamilevyn myuotoon laadittu ja saranoilla varustettu.
   Kuvassa 225 näkyy rullalaitos, jonka avulla ovi kulkee helpommin; siinä pääseen pyörä kiertäessään samalla eteenäin liikkumaan laakerirakoa myöten.
   Työntöovi kulkee hyvin hiljaisesti jos se pannaan riippumaan parin karaistusta gummista tai kautsehukista tehdyn pyörivän pallon varaan (kuva 228). Korkeissa ja painavissa ovissa asetetaan rullat tahi teräspallot oven alapuolelle, kuvan 229 mukaan. Palloja käytettäessä on huomattava että ovi liikkuu 2 kertaa nopeammin kuin kuula ja sen mukaan on kuulat oikeilla kohdille asetettavat.
   Työntöovia varten löytyy erityisiä sekä lukkoja että muita sulkemiskojeita.